Iäkkäiden lonkkamurtumapotilaiden kokema yksinäisyys : Varsinais-Suomen lonkkamurtumatutkimuksen ensimmäisen vuoden potilaat
Vuoti, Venla (2024-02-21)
Iäkkäiden lonkkamurtumapotilaiden kokema yksinäisyys : Varsinais-Suomen lonkkamurtumatutkimuksen ensimmäisen vuoden potilaat
(21.02.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202402268841
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202402268841
Tiivistelmä
Lonkkamurtumat ovat etenkin ikääntyneessä väestössä hyvin merkittävä toimintakykyyn ja elämänlaatuun vaikuttava vamma. Lonkkamurtuman saaneiden kuolleisuus on 2–3 kertaa suurempi keskimääräiseen väestöön verrattuna ja vain 40–60 % lonkkamurtumapotilaista toipuu liikuntakyvyn osalta vammaa edeltävälle tasolle. Väestön ikääntymisen vuoksi lonkkamurtumien absoluuttinen määrä on nousussa, vaikka ikävakioitu insidenssi onkin jo useamman vuoden ajan laskenut. Myös yksinäisyys on tekijä, joka vaikuttaa negatiivisesti toimintakykyyn, lisää kuolemanriskiä ja riskiä erityisesti sydän- ja verisuonisairauksille sekä masennukselle. Yksinäisyys määritellään tyypillisesti eroavaisuutena ihmisen toivoman tai tarvitseman sosiaalisen kanssakäymisen ja sen todellisen määrän välillä. Yksinäisyydelle altistavia tekijöitä ovat muun muassa puolison kuolema, yksin asuminen ja fyysisen terveyden tai toimintakyvyn heikkeneminen. Lonkkamurtumapotilailla esiintyvää yksinäisyyttä ei ole aiemmin tutkittu kovin laajasti.
Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on kuvata lonkkamurtumapotilailla esiintyvää yksinäisyyden kokemusta ja tarkastella potilaskohtaisia muuttujia yksinäisyyden suhteen. Aineistona käytetään syyskuussa 2021 alkaneen 70-vuotta täyttäneiden varsinaissuomalaisten lonkkamurtumatutkimuksen ensimmäisen vuoden potilaiden tulovaiheen dataa.
Opinnäytetyössä saatiin hyvä kuva lonkkamurtumapotilaiden perusominaisuuksista. Tutkittavista 69 % oli naisia, keski-ikä oli 83 ja yleisin murtumatyyppi oli reisiluun kaulan murtuma (61 %). Vertailtuna aiempiin suomalaisiin lonkkamurtumatutkimuksiin tulokset ovat hyvin samankaltaisia. Muuta sairastavuutta ja heikentynyttä toiminta- ja liikuntakykyä oli paljon, ja tutkittavilla oli runsaasti kohonnutta gerastenian, sarkopenian sekä vajaaravitsemuksen riskiä.
Yksinäisyydestä ei kärsinyt lainkaan 48 %, jonkin verran 43 % ja paljon 9 % tutkituista. Yksinäisyyden ja sukupuolen, murtumatyypin tai eri ikäryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa, mutta aineiston perusteella vaikuttaisi olevan trendi siitä, että iäkkäämmät kärsivät yksinäisyydestä enemmän. Sen sijaan yksinäisyyttä esiintyi tilastollisesti merkitsevästi enemmän niillä tutkittavilla, jotka asuivat yksin tai ympärivuorokautisessa hoitoyksikössä, joilla oli muistisairausdiagnoosi, korkeampi American Society of Anesthesiologists (ASA) -luokka tai Charlsonin komorbiditeetti-indeksi, pienempi pistemäärä New Mobility Scoressa, Barthelin indeksissä, Instrumental Activities of Daily Living (IADL) -luokituksessa tai Mini Nutritional Assessment Scale -seulassa sekä suurempi pistemäärä Frail-Scalessa tai SARC-F-sarkopeniaseulassa.
Vastaavia tuloksia siitä, että henkilöt, joilla oli enemmän sairastavuutta ja toimintakyvyn ongelmia, kärsivät enemmän yksinäisyydestä, on saatu myös aiemmissa tutkimuksissa iäkkäillä. Pitkittäistutkimukset lonkkamurtumapotilaiden kokemasta yksinäisyydestä olisivat paikallaan.
Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on kuvata lonkkamurtumapotilailla esiintyvää yksinäisyyden kokemusta ja tarkastella potilaskohtaisia muuttujia yksinäisyyden suhteen. Aineistona käytetään syyskuussa 2021 alkaneen 70-vuotta täyttäneiden varsinaissuomalaisten lonkkamurtumatutkimuksen ensimmäisen vuoden potilaiden tulovaiheen dataa.
Opinnäytetyössä saatiin hyvä kuva lonkkamurtumapotilaiden perusominaisuuksista. Tutkittavista 69 % oli naisia, keski-ikä oli 83 ja yleisin murtumatyyppi oli reisiluun kaulan murtuma (61 %). Vertailtuna aiempiin suomalaisiin lonkkamurtumatutkimuksiin tulokset ovat hyvin samankaltaisia. Muuta sairastavuutta ja heikentynyttä toiminta- ja liikuntakykyä oli paljon, ja tutkittavilla oli runsaasti kohonnutta gerastenian, sarkopenian sekä vajaaravitsemuksen riskiä.
Yksinäisyydestä ei kärsinyt lainkaan 48 %, jonkin verran 43 % ja paljon 9 % tutkituista. Yksinäisyyden ja sukupuolen, murtumatyypin tai eri ikäryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa, mutta aineiston perusteella vaikuttaisi olevan trendi siitä, että iäkkäämmät kärsivät yksinäisyydestä enemmän. Sen sijaan yksinäisyyttä esiintyi tilastollisesti merkitsevästi enemmän niillä tutkittavilla, jotka asuivat yksin tai ympärivuorokautisessa hoitoyksikössä, joilla oli muistisairausdiagnoosi, korkeampi American Society of Anesthesiologists (ASA) -luokka tai Charlsonin komorbiditeetti-indeksi, pienempi pistemäärä New Mobility Scoressa, Barthelin indeksissä, Instrumental Activities of Daily Living (IADL) -luokituksessa tai Mini Nutritional Assessment Scale -seulassa sekä suurempi pistemäärä Frail-Scalessa tai SARC-F-sarkopeniaseulassa.
Vastaavia tuloksia siitä, että henkilöt, joilla oli enemmän sairastavuutta ja toimintakyvyn ongelmia, kärsivät enemmän yksinäisyydestä, on saatu myös aiemmissa tutkimuksissa iäkkäillä. Pitkittäistutkimukset lonkkamurtumapotilaiden kokemasta yksinäisyydestä olisivat paikallaan.