Sosiaali- ja terveydenhuollon valmius ja varautuminen osana kokonaisturvallisuutta : keskeinen lainsäädäntö ja sen kehittämistarpeet

Abstract

Tämän ON-tutkielman aiheena on sosiaali- ja terveydenhuollon valmius ja varautuminen osana kokonaisturvallisuutta sekä sitä koskeva keskeinen lainsäädäntö ja sen kehittämistarpeet. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä velvoitteita tämänhetkinen lainsäädäntö ja parhaillaan eduskunnan käsittelyssä oleva lainsäädännön muutosehdotus asettavat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän valmiudelle ja varautumiselle, sekä millaisena valmiutta ja varautumista koskeva keskeinen lainsäädäntö näyttäytyy ja miten sitä tulisi kokonaisturvallisuuden näkökulmasta kehittää. Tutkielman aineistoa tarkastellaan lainopillisen tutkimusmetodin avulla, kun taas arvioitaessa lainsäädäntöä ja sen kehittämistarpeita kokonaisturvallisuuden näkökulmasta tutkimusmetodi on oikeuspoliittinen. Lähtökohtana on kokonaisturvallisuudelle ominaisesti normaaliolojen lainsäädäntö.

Tutkielmassa todetaan, että toimiva sosiaali- ja terveydenhuolto on tärkeä osa kokonaisturvallisuutta, sillä se tukee niin yksittäisten kansalaisten kuin viranomaistenkin toimintakykyä. Lisäksi sen tarve häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa monesti lisääntyy. Tämän vuoksi on tärkeää, että sosiaali- ja terveydenhuollon valmius ja varautuminen ovat toiminnan jatkuvuuden varmistamiseksi riittävän korkealla tasolla.

Toimintavarmuuden kannalta on merkityksellistä, että voimassa oleva lainsäädäntö mahdollistaa viranomaisille riittävät toimivaltuudet eri tilanteiden hallitsemiseksi. Sosiaali- ja terveydenhuollon valmiutta ja varautumista koskeva lainsäädäntö onkin kokenut viime vuosina merkittäviä uudistuksia, joilla sekä ennakollista varautumista että viranomaisten toimivaltuuksien riittävyyttä häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa on pyritty parantamaan. Erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon jatkuvuudenhallintaa, johtamista ja sitä tukevaa tilannekuvatoimintaa sekä sisäistä ja eri toimijoiden välistä yhteistyötä on lainsäädännön avulla kehitetty aiempaa aktiivisemmin ja varautumisvelvoitteita on asetettu yksittäisen hyvinvointialueen ohella enenevissä määrin myös yhteistyöalueille. Oikeuden resilienssiä on parannettu lisäämällä normaalilainsäädäntöön eri tilanteissä käyttöön otettavia toimivaltuuksia ja kansallista ohjausta on vahvistettu. Kyky vastata alati muuttuviin uhkakuviin vaatii kuitenkin kehitystyön ja oikeuden resilienssin kasvattamisen jatkamista. Erityisesti yhteistyön ja laadukkaan johtamisen sekä siihen liittyvän tilannekuvatoiminnan tosiasiallisia edellytyksiä ja kansallista yhtenäisyyttä tulee yhä parantaa.