”Näissä asioissa, käytännön asioissa mä tarvitsin vähän apua, ei paljon. Ihan vähän.” : Yksin tulleiden nuorten kokemuksia avun saannista Suomessa sekä heidän selviytymistrategiansa

Abstract

Tämän sosiaalityön pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia miten täysi-ikäistyneet alaikäisinä yksin Suomeen tulleet turvapaikanhakijanuoret ovat kokeneet palvelujärjestelmän mahdollistaman avun ja tuen saannin Suomessa asuessaan. Tutkielmassani koetan tavoittaa ymmärrystä siitä, miten julkisen sektorin palvelujärjestelmä ja kansalaisyhteiskunta ovat tavoittaneet yksin tulleet nuoret ja vastanneet heidän avun tarpeeseensa. Kysyn, mistä nuoret ovat kokeneet saaneensa apua ja tukea. Toisena tutkimuskysymyksenäni on selvittää yksin tulleiden turvapaikanhakijanuorten selviytymisstrategiat, joiden avulla he ovat kohdanneet haasteita suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielman aineistona käytän Johanna Hiitolan, Johanna Leinosen ja Zeinab Karimin haastatteluaineistoa ”Pakkomuuttajien kokemuksia perheenyhdistämisestä”, joka on kerätty osana Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta "Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita". Aineistosta olen valinnut kaikki alaikäisinä yksin Suomeen tulleet turvapaikanhakijat, jotka ovat olleet haastatteluhetkellä täysi-ikäisiä. Haastatteluissa he kertovat avun saannin kokemuksistaan Suomessa alaikäisinä, sekä täysi-ikäisinä. Tämän vuoksi en erottele tutkielmassani ajanjaksoja, vaan kokoan nuorten kokemukset yhdeksi kokoelmaksi. Toteutin tutkielmani laadullisen tutkimusmenetelmän avulla ja aineiston analyysin toteutin lähilukua ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä käyttäen. Tutkielmani tuloksista käy ilmi, että osalla nuorista oli Suomessa tärkeitä tuen ja avun tarjoajia. Siltikin, vaikka eri tahot tarjosivat nuorille palveluita, oli nuorten kokemus avun tosiasiallisesta kohdentumisesta avun määrän verraten suppeampaa. Osa nuorista myös koki, että he eivät olleet saaneet apua sitä tarvitessaan esimerkiksi itsenäistyessään tai perheenyhdistämisprosessissa. Osa nuorista myös koki, että he ovat itse joutuneet pyytämään apua sellaisissa palveluissa, joissa viranomaisen olisi pitänyt tarjoutua auttamaan. Tosin nuorten oma-aloitteisuuskaan ei kuitenkaan aina ole taannut sitä, että nuorten avuntarpeeseen olisi viranomaistahoilta vastattu. Tutkielmani tavoitteena oli selvittää myös yksin tulleiden nuorten käyttämiä selviytymisstrategioita. Nuorten vaikeneminen nähdään merkkinä nuorten toimijuudesta, sillä se on tapa suojautua vaikeilta muistoilta, huolilta ja keino tukahduttaa kipeät tunteet, ja näin ollen vaikeneminen toimii selviytymiskeinona. Nuorten epäluottamus auttajatahoja tai sosiaalista verkostoaan kohtaan voi näyttäytyä riippumattomuutena ja tällöin epäluottamus toimii selviytymisstrategiana, joka avulla yksin tullut nuori voi välttää pettymyksiä uusissa suhteissa.