Huumausaineen käyttöön liittyvät psykoosit syyntakeisuusarvioinnissa
Cederberg, Ida (2025-05-14)
Huumausaineen käyttöön liittyvät psykoosit syyntakeisuusarvioinnissa
(14.05.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025061063871
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025061063871
Tiivistelmä
Tutkielman aiheena on huumausaineen käyttöön liittyvät psykoosit syyntakeisuusarvioinnissa. Tarkoituksena on selvittää, milloin rikoslain (39/1889) 3 luvun 4 §:n 4 momentissa säädettyä poikkeussäännöstä itse aiheutetusta tilapäisestä tajunnan häiriöstä tulisi soveltaa huumausaineen käyttöön liittyviin psykoositiloihin. Tutkimuksen keskiössä on poikkeussäännöksen tulkinta ja sen soveltamisedellytykset. Poikkeussäännöksen mukaan päihtymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä, johon tekijä on saattanut itsensä, ei oteta syyntakeisuusarvioinnissa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavia syitä. Poikkeussäännöksen soveltuessa psykoositilaa ei lähtökohtaisesti oteta huomioon syyntakeisuusarvioinnissa, kun taas soveltumattomuus mahdollistaa sen huomioimisen. Mikäli psykoositila otetaan huomioon syyntakeisuusarvioinnissa, tekijä voidaan muiden edellytysten täyttyessä todeta syyntakeettomaksi tai alentuneesti syyntakeiseksi. Tutkielmassa erotellaan huumausaineen käyttöön liittyvissä psykoositiloissa psykoottiset oireet, päihdepsykoosit ja itsenäiset psykoosisairaudet.
Tutkielman relevanssi perustuu tutkimusaiheen ajankohtaisuuteen sekä siihen, ettei aihetta ole aiemmin käsitelty suomalaisessa oikeustieteessä. Tutkimus on oikeustieteellinen, mutta aiheen sijoittuessa oikeustieteen ja lääketieteen rajapintaan ensisijaiseksi tutkimusotteeksi on valittu yhteyshakuinen lainoppi. Rikosoikeutta luonnehditaan tutkimuksessa ulospäin avautuvaksi, sillä tutkimuksessa tähdätään vuorovaikutukseen lääketieteen kanssa. Tutkimuksen tiedonintressi ja kohderyhmä eivät rajoitu perinteiseen lainoppiin ja lainsoveltajaan, vaan ovat laajemmat. Tutkimuksessa pyritään samalla toteuttamaan rikoslainopin ydintehtäviä: säännösten systematisointia, tulkintaa ja lainopillisten ongelmien uudelleenmuotoilua. Tutkimustehtävä kytkeytyy rikosoikeuden yleisiin oppeihin ja rikosvastuun periaatteisiin. Tutkimuksen pääasialliset lähteet ovat säädökset, lainvalmisteluaineisto, oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus. Tutkimuksen erityispiirteenä on pohjoismaisten oikeuslähteiden sekä psykiatrisen kirjallisuuden ja tutkimuksen hyödyntäminen.
Tutkimus tuo esiin huumausaineiden käyttöön liittyvien psykoositilojen oikeudelliseen arviointiin liittyvät erityiset haasteet sekä vallitsevan oikeustilan epäselvyyden. Tutkimus osoittaa, että rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin poikkeussäännöstä pitäisi soveltaa silloin, kun psykoositila täyttää tilapäisen tajunnan häiriön kriteerit, on itse aiheutettu ja rinnastuu päihtymykseen. Lähtökohtaisesti poikkeussäännöstä tulisi soveltaa ohimeneviin psykoottisiin oireisiin sekä tapauskohtaisesti päihdepsykooseihin, mutta ei itsenäisiin psykoosisairauksiin, vaikka niihin liittyisi huumausaineen käyttöä. Tutkielmassa esitetään, että psykoositilojen syyksiluettavuuden arvioinnissa tulisi siirtyä päihtymystilojen arviointikäytäntöä laajempaan lähestymistapaan, joka rakentuu rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen pohjalle. Arvioinnissa olisi korostettava pikemminkin psykoositilan aiheuttamisen moitittavuutta kuin pelkästään huumausaineen käytön moitittavuutta. Tutkielmassa katsotaan tarpeelliseksi, että korkein oikeus antaisi ennakkopäätöksen, joka selkeyttäisi, milloin huumausaineen käyttöön liittyvä psykoositila katsotaan itse aiheutetuksi. Tutkielmassa ehdotetaan myös aiheen syvempää tarkastelua lääketieteen ja oikeustieteen välisenä yhteistyönä sekä yleisen keskustelun siirtämistä päihdeongelmaisten rangaistuksista hoitoon.
Tutkielman relevanssi perustuu tutkimusaiheen ajankohtaisuuteen sekä siihen, ettei aihetta ole aiemmin käsitelty suomalaisessa oikeustieteessä. Tutkimus on oikeustieteellinen, mutta aiheen sijoittuessa oikeustieteen ja lääketieteen rajapintaan ensisijaiseksi tutkimusotteeksi on valittu yhteyshakuinen lainoppi. Rikosoikeutta luonnehditaan tutkimuksessa ulospäin avautuvaksi, sillä tutkimuksessa tähdätään vuorovaikutukseen lääketieteen kanssa. Tutkimuksen tiedonintressi ja kohderyhmä eivät rajoitu perinteiseen lainoppiin ja lainsoveltajaan, vaan ovat laajemmat. Tutkimuksessa pyritään samalla toteuttamaan rikoslainopin ydintehtäviä: säännösten systematisointia, tulkintaa ja lainopillisten ongelmien uudelleenmuotoilua. Tutkimustehtävä kytkeytyy rikosoikeuden yleisiin oppeihin ja rikosvastuun periaatteisiin. Tutkimuksen pääasialliset lähteet ovat säädökset, lainvalmisteluaineisto, oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus. Tutkimuksen erityispiirteenä on pohjoismaisten oikeuslähteiden sekä psykiatrisen kirjallisuuden ja tutkimuksen hyödyntäminen.
Tutkimus tuo esiin huumausaineiden käyttöön liittyvien psykoositilojen oikeudelliseen arviointiin liittyvät erityiset haasteet sekä vallitsevan oikeustilan epäselvyyden. Tutkimus osoittaa, että rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin poikkeussäännöstä pitäisi soveltaa silloin, kun psykoositila täyttää tilapäisen tajunnan häiriön kriteerit, on itse aiheutettu ja rinnastuu päihtymykseen. Lähtökohtaisesti poikkeussäännöstä tulisi soveltaa ohimeneviin psykoottisiin oireisiin sekä tapauskohtaisesti päihdepsykooseihin, mutta ei itsenäisiin psykoosisairauksiin, vaikka niihin liittyisi huumausaineen käyttöä. Tutkielmassa esitetään, että psykoositilojen syyksiluettavuuden arvioinnissa tulisi siirtyä päihtymystilojen arviointikäytäntöä laajempaan lähestymistapaan, joka rakentuu rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen pohjalle. Arvioinnissa olisi korostettava pikemminkin psykoositilan aiheuttamisen moitittavuutta kuin pelkästään huumausaineen käytön moitittavuutta. Tutkielmassa katsotaan tarpeelliseksi, että korkein oikeus antaisi ennakkopäätöksen, joka selkeyttäisi, milloin huumausaineen käyttöön liittyvä psykoositila katsotaan itse aiheutetuksi. Tutkielmassa ehdotetaan myös aiheen syvempää tarkastelua lääketieteen ja oikeustieteen välisenä yhteistyönä sekä yleisen keskustelun siirtämistä päihdeongelmaisten rangaistuksista hoitoon.