Kuinka liikkumattomuutta pyritään ehkäisemään? : Nuorten liikkumattomuus biopoliittisen hallinnan kohteena ja habituksen näkökulmasta tarkasteltuna

Abstract

Tässä kandidaatintutkielmassa tarkastelen nuorten liikkumattomuutta koskevan politiikkaongelman esittämistä ja ratkaisua sekä ilmiön kytköksiä eriarvoisuuteen. Tutkielmani vastaa tarpeeseen tuottaa tietoa merkittävänä pidetystä yhteiskunnallisesta haasteesta ja avaa ilmiötä käsittelevässä aikaisemmassa tutkimuksessa katveeseen jäänyttä sosiologista näkökulmaa. Tutkielman tavoitteina oli selvittää, miten nuorten liikkumattomuutta pyritään ehkäisemään politiikkasuosituksilla ja miten liikkumattomuuteen liittyviä rakenteellisia taustatekijöitä, kuten sosioekonomista asemaa ja taloudellista tilannetta tarkastellaan suhteessa ilmiötä koskeviin ongelmien määrittelyihin ja niiden ratkaisuun. Tutkielmassa tarkastelin biopolitiikan ja habituksen käsitteiden avulla, kuinka nuorten liikkumattomuutta esitetään ja pyritään ratkaisemaan politiikkasuosituksissa sekä miten eriarvoisuus ja erilaiset resurssit kytkeytyvät nuorten liikkumattomuuden ilmiöön. Toteutin tutkimuksen analysoimalla kolmea eri politiikkasuositusaineistoa, joita käytetään poliittisen päätöksenteon tukena. Analyysin muodostamisen apuna käytin Carol Bacchin What’s the Problem Represented to be -analyysityökalua. Teoriaohjaavassa sisällönanalyysissani koodasin aineistoissa esiintyviä keskeisiä teemoja osin teoreettisen viitekehykseni avulla ja myös aineistolähtöisesti. Analyysin tuloksina selvisi, että politiikkasuosituksissa nuorten liikkumattomuutta esitetään pitkälti kansanterveyden ja kansantalouden näkökulmista. Suosituksissa keskeisimpinä ongelmanratkaisukeinoina olivat julkinen päätöksenteko ja yhteiskunnalliset ohjaustoimet. Eriarvoisuuden kytköksiä nuorten liikkumattomuuteen kuvattiin suosituksissa taloudellisen tilanteen ja sosioekonomisten terveyserojen huomioimisen kehyksissä. Perheet, koulut ja kasvatus sekä julkinen sektori nähtiin politiikkasuosituksissa keskeisimpinä liikkumattomuuden ongelmaa ratkaisevina toimijoina. Johtopäätöksinä selvisi, että nuorten liikkumattomuuden esittäminen politiikkasuosituksissa kansanterveydellisessä näkökulmassa ilmentää vahvasti biopoliittista hallintaa koskevaa terveyskansalaisuutta ja siihen liittyvien väestön kansalaistamisen ja elinvoiman ylläpidon tavoitteita. Kansantaloudellinen näkökulma puolestaan tukee biopoliittiseen hallintaan liittyvää uusliberaalin ajan ihannetta yhteiskunnalle tuottavasta yksilöstä, joka ottaa terveydestään vastuuta. Julkinen valta pyrkii myös vaikuttamaan liikkumistottumuksiin jo varhaisessa ikävaiheessa. Tämän ohessa nuorten liikkumattomuutta koskevan biopoliittisen hallinnan nähtiin hyödyttävän julkista valtaa samanaikaisesti myös siten, että sen avulla voidaan hallita nuorten kouluttautumista. Lisäksi selvisi, että liikkumattomuuden kansantaloudellisten vaikutusten tutkimusta on kritisoitu ei-empiirisenä, mikä korostaa empiirisemmän ilmiötä koskevan tutkimuksen tarvetta. Ratkaisukeinoista julkisen päätöksenteon asema pohjautuu pitkälti terveyskansalaisuuden määrittelyn historialliseen taustaan. Yhteiskunnallisten ohjaustoimien ja tuuppimisen nähtiin aiheuttavan ristiriitaa aineistossa. Tämän pohjalta voidaan todeta, että ohjaustoimet hyväksytään suosituksissa yhtenä tapana ratkaista nuorten liikkumattomuutta, mutta samalla niiden sisältämät tehokkuusvaatimukset tunnistetaan ja ollaan valmiita sivuuttamaan, sillä parempaa ratkaisukeinoa ei ole havaittu. Johtopäätöksissä selvisi myös, että perheiden taloudellisia tilanteita huomioidaan kattavasti suosituksissa, mikä edesauttaa nuoren liikunnallisen habituksen muodostumista. Eriarvoisuutta lähestytään myös sosioekonomisten terveyserojen kautta, mikä auttaa tunnistamaan paremmin erilaisten liikunnallisten habitusten taustoja, jotta matalamman liikunnallisen pääoman omaavia nuoria voidaan tukea paremmin. Tutkimukseni osoitti, että habituksen käsite on hyödyllinen väline nuorten liikkumattomuutta koskevan eriarvoisuuden tarkastelussa, sillä sen avulla voidaan tarkastella esimerkiksi perheiden erilaisten taloudellisten tilanteiden ja yksilöllistyneiden ja eriytyneiden sosioekonomisten taustojen vaikutuksia liikunnallisen habituksen muodostumiseen ja eriarvoisuuden kehittymiseen. Lisäksi johtopäätöksissä nähtiin perheiden vastuuttamisen olevan olennaista liikkumattomuuden ongelman ratkaisussa, kunhan niihin kohdistetaan riittävästi resursseja. Koulut ja kasvatus nähtiin potentiaalisena toimijana tasaamaan liikkumista koskevia sosioekonomisia eroja, ja julkisen sektorin kohdalla selvisi, että nuorten liikkumiseen tulee kohdistaa paremmin erilaisia hankkeita. Julkisen sektorin nähtiin myös voivan vähentää liikunnallista eriarvoisuutta tukemalla nuorten liikkumista kattavasti eri sektoreilla. Jatkotutkimuksen kohteina esitän nuorten oikeuksien ja yksilöllistyneiden elämäntapojen näkökulmien tarkastelun, arkija hyötyliikunnan mahdollisuuksien tarkastelun ja kavereiden merkitystä liikunnallisen habituksen syntyyn koskevan tarkastelun. Lopuksi korostan ilmiötä koskevan monialaisen tutkimuksen merkitystä tulevaisuudessa.