Konkurssivelkojan itsenäinen asialegitimaatio takaisinsaantikanteissa : historiallinen jäänne vai oikeussuojan tae
Soitamo, Ella (2025-06-25)
Konkurssivelkojan itsenäinen asialegitimaatio takaisinsaantikanteissa : historiallinen jäänne vai oikeussuojan tae
(25.06.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025063075845
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025063075845
Tiivistelmä
Pääsääntöisesti takaisinsaantikanteet konkurssissa nostaa konkurssipesä pesänhoitajan toimesta. Suomessa konkurssivelkojalla on kuitenkin itsenäinen asialegitimaatio takaisinsaantikanteen nostamiseen, joka ei ole riippuvainen konkurssipesästä. Tässä ON-työssä tarkastellaan tätä konkurssivelkojan itsenäistä asialegitimaatiota takaisinsaantikanteen nostamiseen konkurssissa. Työssä esitetään pohdintaa siitä, että voisiko tämä konkurssivelkojan oikeus olla toissijainen. Lisäksi työssä käsitellään takaisinsaantituomion oikeusvoimavaikutusta.
ON-työn metodi on pääsääntöisesti lainopillinen eli oikeusdogmaattinen, sillä tarkastelen takaisinsaannista konkurssipesään annetussa laissa (758/1991) säädettyä velkojan asialegitimaatiota. Työssä on myös hieman de lege ferenda -pohdintaa, erityisesti kohdistuen velkojan asialegitimaation toissijaisuuden mahdollisuuteen. Työssä vertaillaan Suomen lainsäädäntöä muiden Pohjoismaiden lainsäädäntöön velkojan kantajavaltuuden osalta, sillä lait valmisteltiin yhteispohjoismaisessa lainvalmistelussa.
Johtopäätöksenä totean, että nykyistä oikeustilaa ei ole tarpeen muuttaa. Pelkästään se tosiasia, että velkojat harvemmin käyttävät itsenäistä asialegitimaatiotaan, ei mielestäni vielä tarkoita sitä, ettei velkojilla tulisi olla tällaista oikeutta. Johtopäätöksiäni edelleen tukee se seikka, että velkojan itsenäisen asialegitimaation ongelmallisuutta tarkasteltiin jo lain esitöissä vuonna 1990, mutta toistaiseksi lainsäätäjä ei ole nähnyt tarpeelliseksi muuttaa voimassa olevaa sääntelyä.
ON-työn metodi on pääsääntöisesti lainopillinen eli oikeusdogmaattinen, sillä tarkastelen takaisinsaannista konkurssipesään annetussa laissa (758/1991) säädettyä velkojan asialegitimaatiota. Työssä on myös hieman de lege ferenda -pohdintaa, erityisesti kohdistuen velkojan asialegitimaation toissijaisuuden mahdollisuuteen. Työssä vertaillaan Suomen lainsäädäntöä muiden Pohjoismaiden lainsäädäntöön velkojan kantajavaltuuden osalta, sillä lait valmisteltiin yhteispohjoismaisessa lainvalmistelussa.
Johtopäätöksenä totean, että nykyistä oikeustilaa ei ole tarpeen muuttaa. Pelkästään se tosiasia, että velkojat harvemmin käyttävät itsenäistä asialegitimaatiotaan, ei mielestäni vielä tarkoita sitä, ettei velkojilla tulisi olla tällaista oikeutta. Johtopäätöksiäni edelleen tukee se seikka, että velkojan itsenäisen asialegitimaation ongelmallisuutta tarkasteltiin jo lain esitöissä vuonna 1990, mutta toistaiseksi lainsäätäjä ei ole nähnyt tarpeelliseksi muuttaa voimassa olevaa sääntelyä.