Peliongelman tunnistaminen sosiaalityössä ja sosiaalityöntekijän menetelmät peliongelmasta kärsivän auttamiseksi - kuvaileva kirjallisuuskatsaus peliongelmasta ja käytännön sosiaalityöstä

Abstract

Suomalaisista rahapelejä on pelannut elämänsä aikana 92% väestöstä, ja viimeisen vuoden aikana 70% väestöstä (Grönroos ym. 2024, 3-4). Osalle väestöstä kehittyy peliongelma. Peliongelmalla viitataan riippuvuuteen, jossa pelaaminen on pakonomaista ja haitallista. Peliongelmasta kärsi vuonna 2019 noin 3% suomalaisista, eli noin 112 000 henkilöä (Salonen ym. 2020, 66). Peliongelmat voivat vaikuttaa negatiivisesti moniin yksilön elämänalueisiin, ennustaen muun muassa haitallisia fyysisiä, henkisiä, sosiaalisia ja taloudellisia seurauksia. Pelaaminen voi vaikuttaa pelaajan lisäksi negatiivisesti myös pelaajan läheisiin, työnantajiin ja yhteiskuntaan. Peliongelmaan hoitoa annetaan muun muassa A-Klinikalla ja Peluurissa. Peliongelmaan saatetaan hakea apua myös sosiaalityöstä, tai peliongelma saattaa sosiaalityössä tulla esille muiden ongelmien yhteydessä.

Tässä sosiaalityön pro gradussa tarkastellaan ongelmapelaamista, sen tunnistamista, ja mitä mahdollisia menetelmiä sosiaalityöntekijällä on peliongelmaisen auttamiseen. Tutkimusmenetelmänä on sovellettu kuvailevaa kirjallisuuskatsausta. Kirjallisuuskatsauksella viitataan metodiin, jossa tutkitaan jo tehtyä tutkimusta. Aineistona on 12 vertaisarvioitua tieteellisiä artikkelia ja 1 väitöskirja, joissa käsitellään sosiaalityön ja peliongelman yhteyttä. Aineisto analysoidaan sisällönanalyysin avulla. Tutkimuskysymykseen sosiaalityön menetelmistä etsitään vastausta teorialähtöisellä analyysilla. Analyysia tukevana teoriana käytetään Katri Viitasalon (2019) teoriaa taloudellisen toimintakyvyn vahvistamisesta.

Tutkielman tuloksena todetaan, että sosiaalityöntekijät ovat lähtökohtaisesti hyvässä asemassa tunnistaakseen peliongelmasta kärsiviä. Sosiaalityöntekijöiden koulutukseen saattaa tästä huolimatta kuulua vain vähän jos ollenkaan pelaamiseen liittyvää tietoa. Sosiaalityön asiakkaaksi saattaa myös valikoitua erityisesti matalatuloiset peliongelmaiset. Peliongelma saatetaan tunnistaa keskustelussa tai tositteista. Sosiaalityöntekijän työ peliongelmaisen auttamiseksi voi olla asianajoa, joka sisältää rakenteellisen työn, yhteistyön muiden toimijoiden kanssa, ja ohjauksen sosiaalietuuksista sekä ohjauksen muihin palveluihin. Menetelmiä peliongelmaisen auttamiseksi on rahallinen tukeminen, talouden hallintaanotto ja taloudellinen neuvonta. Menetelmä voi olla myös kohtaamista, eli keskustelua asiakkaan tai tämän läheisen kanssa. Siihen miten pelaaminen ilmiönä nähdään sosiaalityössä, vaikuttaa alueen kulttuuri, ja sosiaalityöntekijän mahdollinen oma pelaaminen.

Sosiaalityössä tulisi tiedostaa peliongelman mahdollisuus, ja sosiaalityön tekijöillä olisi oltava edellytykset tunnistaa ongelma. Sosiaalityöntekijöiden työtehtävässä on mahdollista tunnistaa mahdolliset uhkapeliongelmat ajoissa lieventääkseen niistä aiheutuvia haitallisia seurauksia pelaajille, läheisille, työnantajille ja yhteiskunnalle. Sosiaalityössä on hyvä tuntea peliongelmaisen auttamisen palvelukenttä, ja sosiaalityössä voidaan seurata ja tukea peliongelmaisen hakeutumista tarkoituksen mukaiseen hoitoon. Yhteistyön sosiaalityön ja peliongelmaan erikoistuneiden palveluntarjoajien sekä taloudellisten ja oikeudellisten palveluiden kanssa olisi tärkeä olla sujuvaa. Sosiaalityöntekijöillä tulisi olla mahdollisuus tehdä rakenteellista työtä ja ilmoittaa uusista ilmiöistä joita he huomaavat työssään pelaamiseen liittyen. Sosiaalityön opetukseen tulisi sisällyttää koulutusta peliongelmasta, ja sosiaalityötä sanoittaessa olisi perusteltua muistaa retorisesti puhua päihdesosiaalityön sijasta riippuvuussosiaalityöstä jotta myös peliongelma tulee huomioiduksi.