Virka-aseman väärinkäyttö ja virkavelvollisuuden rikkominen kuntien hankinnoissa

Abstract

Suomen kunnat tekevät vuosittain hankintoja noin 10 miljardilla eurolla. Kuntia sitova hankintalainsäädäntö ja julkisten hankintojen kilpailuttaminen edistävät toimivia markkinoita ja mahdollistavat tehokkaan, sosiaaliset ja ympäristönäkökohdat huomioivan julkisten varojen käytön. Vaikka kunnan hankinta jäisi kilpailuttamisvelvoitteen ulkopuolelle, hankinnassa on huomioitava hankintalainsäädännön tavoitteet ja kaikissa julkisissa hankinnoissa noudatettavat periaatteet. Tutkielmassa tarkastellaan rikosoikeudellista virkavastuuta tilanteissa, joissa kunta toteuttaa hankinnan hankintalain tai muiden kunnan hankintoja ohjaavien säännösten ja määräysten vastaisesti.

Lahjusrikokset rajautuvat tutkielman ulkopuolelle. Viime kädessä kuitenkin myös muissa hankintoihin liittyvissä rikkomuksissa kyse voi olla korruptiosta. Julkiset hankinnat ovat keskeinen korruption riskialue ja kuuluvat myös EU:n ilmoittajansuojeludirektiivin (2019/1937) soveltamisalaan. Suomessa korruption tavallisin ilmenemismuoto on piilokorruptio eli epäeettinen toiminta, jossa käytetään väärin valta-asemaa ja poliittista tai taloudellista valtaa. Kyse voi olla myös hallinnon korruptiosta, niin sanotusta kevyestä korruptiosta, joka ilmenee esimerkiksi virkavelvollisuuksien laiminlyöntinä ja huonon hallinnon suojeluna. Tutkielman tavoitteena on selvittää, milloin epäasiallinen hankintamenettely täyttää virkarikoksen tunnusmerkistön, ja missä kulkee rangaistavan ja ei- rangaistavan teon raja. Tutkielmassa tarkastellaan rikosoikeudellisen vastuun jakautumista luottamushenkilön, esihenkilön ja viranhaltijan kesken sekä kunnan velvollisuuksia toimintansa lainmukaisuuden varmistamiseksi. Lisäksi selvitetään hallinnollisen seuraamuksen ja rikosprosessin välistä suhdetta.

Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti rikoslain 40 luvun virka-aseman väärinkäyttöä ja virkavelvollisuuden rikkomista koskevia säännöksiä (7–10 §) sekä niiden soveltamiskäytäntöön liittyviä kysymyksiä kunnan hankintojen kontekstissa. Virkavelvollisuuden rikkomisrikokset (9 ja 10 §) käytännössä määrittävät rikosoikeudellisen virkavastuun alarajaa. Ne ovat myös toissijaisia suhteessa luvun muihin rikoksiin. Tutkielma on rikoslainopillinen ja lähestyy tutkimuskohdetta de lege lata -näkökulmasta. Kyse on ennen kaikkea oikeuslähde-, tulkinta- ja argumentaatio-oppeja hyödyntävästä ja tulkintasuosituksia tuottavasta käytännön lainopista.

Tutkimusaineisto koostuu lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi tuomioistuinratkaisuista sekä kuntien ohjeista. Yhteenvetona tutkielman tuloksista voidaan todeta, että vaikka hankintalakia olisi sovellettu virheellisesti, virkarikoksen tunnusmerkistö ei täyty ilman selkeää tahallisuutta, huolellisuusvaatimuksen laiminlyöntiä tai epäasiallista motiivia. Luottamushenkilö on hallintolain 31 §:n 1 momenttiin perustuvan huolellisuusvaatimuksensa täyttämiseksi oikeutettu luottamaan viranhaltijaesittelijän ja muiden valmistelijoiden virkavastuulla tekemiin selvityksiin. Hankintapäätöksen ja päätöksentekoprosessin puutteet voivat lähtökohtaisesti asettaa päätöksentekijän motiivit ja päätöksentekomenettelyn kyseenalaisiksi. Rikosvastuun toteutumisen kannalta keskeistä on sisäisen valvonnan ohjeistus, jossa esihenkilöiden ja luottamushenkilöiden vastuut ja velvollisuudet on määritelty rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä täsmällisyydellä.