Ajan kysymyksiä taiteen historiaan viittaavissa nykytaideteoksissa : Polykronia, anakronia ja fragmentoituminen
Kinnunen, Inka (2025-10-27)
Ajan kysymyksiä taiteen historiaan viittaavissa nykytaideteoksissa : Polykronia, anakronia ja fragmentoituminen
(27.10.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20251126111837
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20251126111837
Tiivistelmä
Kuvataiteen ja ajan suhdetta tarkastelevan tutkielmani kohteena on kolme taiteen historian teoksista inspiraationsa saanutta nykytaideteosta. Aika ja ajallisuus ilmenevät näissä eri mediumeihin kuuluvissa teoksissa monin eri tavoin. Lähestyn aikaa erityisesti moniajallisuuden, muodonmuutosten sekä aikatasojen vuorovaikutuksen näkökulmasta, käyttäen nykytutkimuksen käsitteitä.
Tarkastelen Ola Kolehmaisen (s. 1964) MVSEVM I (Nefertiti)-valokuvateosta (2020) lähtökohtana aikakerrosten muodostama polyfonia ja avaan noita ajallisia kerroksia kuva-aiheen käsittelyn pohjalta. Pohdin, miten heterokronian ja polykronian käsitteet avaavat ajallisten kerrostumien moninaisuutta. Pohdin myös pysähtyneisyyden illuusiota ja siihen vaikuttavia tekijöitä.
Sara Masügerin (s. 1978) veistos Nimetön (2019) pohjautuu Laokoon-ryhmään, ja tutkielma tarkastelee teosta ja sen suhdetta esikuvaansa fragmentoitumisen ja muodonmuutosten näkökulmasta. Aika näkyy teoksessa sen materiaalisina muutoksina, esimerkiksi lohkeamisina tai väripinnan haalistumisena tai häipymisenä. Taiteilija käyttää materiaaliin ja aiheeseen liittyvää hajoamista uuden luomisen pohjana, ottaen fragmentaarisuuden osaksi teostaan. Artefaktit voivat saada uutta kiinnostavuutta ja uusia merkityksiä fragmentoituessaan. Myös teoksen idea tai sen affektiiviset piirteet voivat fragmentoitua.
Heikki Marilan (s. 1966) kukkamaalauksissa taiteilija on inspiroitunut taidehistorian kukka-aiheista, erityisesti 1600–1700-lukujen alankomaalaisesta maalaustaiteesta. Nykytaiteessa maalauksen ajallisuuden vaikutelma syntyy aikaisemmin ilmenevän kuvallisen symboliikan ja merkityksien lisäksi materiaalin käsittelyssä ja maalausprosessissa. Inspiroituminen menneistä teoksista luo taideteoksille anakronisia merkityksiä eri aikakausien teosten kommunikoidessa keskenään. Viittaaminen menneeseen aktualisoi aikaisemman teoksen herättäen sen unohduksen tilasta. Taiteilijan oma sarjallinen työskentely aktualisoi myös hänen aikaisempia teoksiaan keskustelussa uudempien, samaa lajityyppiä kommentoivien teosten kanssa.
Transhistoriallinen näytteillepano asettaa eri aikakausina syntyneet teokset keskusteluun toistensa kanssa. Epäkronologinen asettelu haastaa katsojaa ajattelemaan uudella tavalla. Artefaktit sisältävät transhistoriallisuutta myös itsessään ominaisuutena, jolla on kyky siirtyä ajassa. Sen sijaan, että teokset olisivat ”väärässä ajassa”, ne ovat historian läpäiseviä eivätkä sidottuja pelkästään aikalaiskontekstiinsa.
Tarkastelen Ola Kolehmaisen (s. 1964) MVSEVM I (Nefertiti)-valokuvateosta (2020) lähtökohtana aikakerrosten muodostama polyfonia ja avaan noita ajallisia kerroksia kuva-aiheen käsittelyn pohjalta. Pohdin, miten heterokronian ja polykronian käsitteet avaavat ajallisten kerrostumien moninaisuutta. Pohdin myös pysähtyneisyyden illuusiota ja siihen vaikuttavia tekijöitä.
Sara Masügerin (s. 1978) veistos Nimetön (2019) pohjautuu Laokoon-ryhmään, ja tutkielma tarkastelee teosta ja sen suhdetta esikuvaansa fragmentoitumisen ja muodonmuutosten näkökulmasta. Aika näkyy teoksessa sen materiaalisina muutoksina, esimerkiksi lohkeamisina tai väripinnan haalistumisena tai häipymisenä. Taiteilija käyttää materiaaliin ja aiheeseen liittyvää hajoamista uuden luomisen pohjana, ottaen fragmentaarisuuden osaksi teostaan. Artefaktit voivat saada uutta kiinnostavuutta ja uusia merkityksiä fragmentoituessaan. Myös teoksen idea tai sen affektiiviset piirteet voivat fragmentoitua.
Heikki Marilan (s. 1966) kukkamaalauksissa taiteilija on inspiroitunut taidehistorian kukka-aiheista, erityisesti 1600–1700-lukujen alankomaalaisesta maalaustaiteesta. Nykytaiteessa maalauksen ajallisuuden vaikutelma syntyy aikaisemmin ilmenevän kuvallisen symboliikan ja merkityksien lisäksi materiaalin käsittelyssä ja maalausprosessissa. Inspiroituminen menneistä teoksista luo taideteoksille anakronisia merkityksiä eri aikakausien teosten kommunikoidessa keskenään. Viittaaminen menneeseen aktualisoi aikaisemman teoksen herättäen sen unohduksen tilasta. Taiteilijan oma sarjallinen työskentely aktualisoi myös hänen aikaisempia teoksiaan keskustelussa uudempien, samaa lajityyppiä kommentoivien teosten kanssa.
Transhistoriallinen näytteillepano asettaa eri aikakausina syntyneet teokset keskusteluun toistensa kanssa. Epäkronologinen asettelu haastaa katsojaa ajattelemaan uudella tavalla. Artefaktit sisältävät transhistoriallisuutta myös itsessään ominaisuutena, jolla on kyky siirtyä ajassa. Sen sijaan, että teokset olisivat ”väärässä ajassa”, ne ovat historian läpäiseviä eivätkä sidottuja pelkästään aikalaiskontekstiinsa.