Ironia ja groteski Maria Jotunin näytelmien "Kultainen vasikka" ja "Tohvelisankarin rouva" naiskertomusten kehyksinä

Abstract

Tässä kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan ironiaa ja groteskia kahden Maria Jotunin (1880–1943) näytelmän naiskertomusten kehyksinä. Tutkimusaineistona ovat Jotunin draamat Kultainen vasikka (1918) ja Tohvelisankarin rouva (1924). Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaista näytelmien ironia on, ja miten se syntyy, eli millaiset signaalit johdattavat lukijan tulkitsemaan tekstejä ironisina. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten ironia ja groteski toimivat näytelmien naiskertomusten keinoina, ja millaisia naiskertomuksia ne näytelmien julkaisuajankohdan kontekstissa mahdollistavat. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, mihin Jotunin ironian ja groteskin terävin kärki kohdistuu. Tutkielmassa nähdään, että Jotunin teosten taustalla vaikuttavat vuosisadan vaihteen kirjallisuussuuntaukset: realismi, naturalismi ja eksistentialismi. Keskeisenä inspiraationa tutkielmassa ovat aiemmat Irmeli Niemen, Lea Rojolan ja Riikka Rossin tutkimukset Jotunin teoksista. Analyysissä hyödynnetään Toini Rahtun ironian komponenttimääritelmää ja erityisesti Linda Hutcheonin näkemyksiä ironiasta. Groteskia tarkastellaan Bahtinin karnevalistisen groteskin ja Kayserin inhoa herättävän subjektiivisen groteskin pohjalta. Lisäksi hyödynnetään groteskia feministisestä näkökulmasta tutkineen Mary Russon näkemyksiä. Ironiaa on draamoissa niin kielen kuin juonen tasolla. Signaaleja, jotka ohjaavat lukijan tulkitsemaan tekstejä ironisina ja groteskeina ovat nokkela kielenkäyttö ja dialogi, inkongruenssi, toisto, liioittelu ja päähenkilönaisten melodramaattisuus. Osa inkongruenssia on näytelmien runsas, monitulkintainen ja ironiaa luova nauru. Teoksissa naisista rakennetaan ironian ja groteskin avulla kuvaa moniulotteisina naisasianaisina ja toisaalta juonittelevina, ahneina vaimoina, joille avioliitto on sotaa ja kaupankäyntiä. Draamojen naiset ovat vahvoja toimijoita ja toimijuus on heitä yhdistävä tekijä. Jotunin naiset eivät ole tuhoutuvia uhreja, vaan taistelijoita, jotka tavoittelevat omaa etuaan enemmän olosuhteiden pakosta kuin itsekkyyttään. Jotunin terävä ironia on retorinen keino, jolla hän vahvistaa teostensa yhteiskunnallista sanomaa ja kritisoi epätasa-arvoisia normeja. Päähenkilöitä enemmän ironian kohteina ovat ne ominaisuudet ja arvot, joita päähenkilöiden kautta ivataan. Ironian ja groteskin avulla Jotuni ottaa näytelmillään osaa ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun eriarvoisuudesta sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien välillä. Tutkielma osoittaa, että Jotunin teosten ironiaa ja groteskia on jatkossa tarpeellista lähestyä laajemmin niiden yhteiskunnallisuuden näkökulmasta.