Tosiasiallisen edunsaajan tunnistamisen laajuus luottolaitoksissa rahanpesun estämiseksi

Abstract

Rahanpesun estäminen on keskeinen osa finanssijärjestelmän luotettavuuden, taloudellisen vakauden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden turvaamista. Rikollisella toiminnalla hankitut varat pyritään usein saattamaan osaksi laillista talousjärjestelmää hyödyntämällä monimutkaisia yritys- ja omistusrakenteita, jotka vaikeuttavat varojen tosiasiallisen alkuperän jäljittämistä. Tämän vuoksi yksityisen sektorin toimijat, kuten luottolaitokset ovat merkittävässä asemassa rahanpesun estämisessä. Tehokas rahanpesun estäminen edellyttää, että asiakkaista hankitut tiedot ovat riittäviä, luotettavia ja että kaikki osapuolet on tunnistettu asianmukaisesti. Täten asiakkaan ja erityisesti tosiasiallisten edunsaajien tuntemista voidaan pitää yhtenä luottolaitosten keskeisimmistä rahanpesun estämisen keinoista. Tosiasiallisten edunsaajien tunnistaminen on olennainen osa kokonaisuutta, sillä se lisää yritysasiakkuuksien omistus- ja määräysvaltarakenteiden läpinäkyvyyttä ja ehkäisee rahoitusjärjestelmän käyttöä rikollisin keinoin hankitun varallisuuden peittelyyn. Aihe on myös ajankohtainen, sillä valtiovarainministeriössä on parhaillaan käynnissä rahanpesulainsäädännön kokonaisuudistus-hanke. Tämän kandidaatintutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, kuinka pitkälle luottolaitosten velvollisuus tunnistaa yritysasiakkaidensa tosiasialliset edunsaajat ulottuu rahanpesun estämiseksi. Tarkastelun kohteena on siis luottolaitoksen lakisääteisen velvoitteen ja riskiperusteisen harkinnan raja. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, miten riskiperusteinen lähestymistapa muokkaa luottolaitosten selvitysvelvollisuuden laajuutta ja käytännön soveltamista eri asiakkuustilanteissa. Tutkielman teoreettisena pohjana toimii luottolaitoksia velvoittava lainsäädäntö, EU:n rahanpesua koskevat direktiivit, FATF:n (Financial Action Task Force) kansainväliset suositukset sekä Finanssivalvonnan määräykset ja ohjeet. Tutkielma on toteutettu lainopillista tutkimusmenetelmää hyödyntäen. Rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä annetun lain (444/2017,” Rahanpesulaki”) mukaan luottolaitoksilla on laaja velvollisuus tuntea asiakkaidensa tosiasialliset edunsaajat, mikä edellyttää luottolaitoksilta aktiivista riskiperusteista harkintaa. Rahanpesulakiin perustuva riskiperusteinen lähestymistapa ei kuitenkaan määrittele suoraan tiettyjä tunnistamistoimenpiteitä, vaan se jättää luottolaitoksille merkittävän päätösvallan asiakkaidensa tuntemistoimenpiteiden laajuuden suhteen. Tämä mahdollistaa rahanpesun estämisen resurssien tehokkaan kohdentamisen, mutta samalla se tekee sääntelyn velvoitteiden täyttämisestä luottolaitoksille jokseenkin hankalaa. Luottolaitoksen liian kevyt tulkinta voi johtaa hallinnollisiin seuraamuksiin sekä mainehaittaan, kun taas liian tiukka soveltaminen voi heikentää asiakaskokemusta ja lisätä luottolaitosten hallinnollista taakkaa. Tutkielmassa ilmeni, että erityisesti korkean riskin asiakkuuksissa luottolaitosten on perehdyttävä tarkemmin asiakkaan tosiasiallisen edunsaajatiedon paikkansapitävyyteen. Monimutkaiset omistus- ja määräysvaltasuhteet korostavat huolellisuuden tarvetta selonotossa. Matalamman riskin asiakkuuksissa puolestaan voivat riittää kevyemmät menettelyt, kuten suppeampi perehtyminen asiakkaan ilmoittaman tosiasiallisen edunsaajan tietoihin. Kokonaisuutena voidaan todeta, että asiakkaiden tosiasiallisen edunsaajatiedon tunnistamistoimenpiteiden mitoittaminen riskiperusteisesti edellyttää luottolaitokselta harkintaa ja tasapainottelua oman riskiarvionsa, lainsäädännön ja viranomaisohjeiden vaatimusten sekä hallinnollisen kuormituksen välillä.