Suuri kuolema saaristossa : Ruttoepidemian vaiheet Korppoossa 1710–1711
Ahlmén-Laiho, Ulla (2026-01-19)
Suuri kuolema saaristossa : Ruttoepidemian vaiheet Korppoossa 1710–1711
Ahlmén-Laiho, Ulla
(19.01.2026)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202601238350
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202601238350
Tiivistelmä
Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama rutto on ihmiskunnan historian merkittävimpiä kulkutauteja. Vuonna 1710 syttyi Suuren Pohjan sodan myötävaikutuksella Itämeren maihin laaja ruttoepidemia, joka surmasi yli puolet Helsingin asukkaista. Turussakin taudin tiedetään raivonneen, mutta epidemian käyttäytymistä Turunmaan saaristossa on tutkittu vähän. Korppoon saaristoyhteisön asuinalueen läpi kulki 1700-luvun alkupuolella virallinen postireitti, sieltä käytiin kauppaa kauaskin, ja sodan päättyminen lisäsi pakolais- ja sotilasliikennettä Suomeen, oletettavasti myös saaristoon. Meriliikenteen tiedetään tuoneen epidemian useille Suomen rannikkopaikkakunnille, mutta missä määrin ja mitä reittiä se kulkeutui Korppooseen?
Tässä opinnäytetyssä jäljitetään vuoden 1710 ruton saapumisajankohtaa, ankaruutta, kestoa sekä alkupistettä silloisen Korppoon seurakunnan alueella. Alkuperäisaineistoina on käytetty kirkollista kuolin- ja hautauskirjanpitoa, 1960-luvulla laadittua opinnäytetyötä sekä Suomen asutuksen yleisluetteloa. Lisätutkimuskysymyksenä on alkuperäislähteiden avulla jäljitetty aiemmin kirjallisuudessa ja mainitussa opinnäytetyössä alueen ruttotilanteesta esitettyjä tietoja.
Epidemia oli Korppoossa raju mutta lyhytaikainen — se sammui kuolinkirjojen perusteella heti vuoden 1711 alkupuolella. Pahimmin se iski pääsaarella sijaitseviin Rumarin ja Kalaxin kyliin; eristäytyneemmät saaret ja kirkonkyläkin vaikuttavat siltä pitkälti säästyneen. Aineiston perusteella on osoitettavissa, että Korppoon alueella tauti lähti liikkeelle jo lokakuussa 1710 edellä mainituista satamakylistä — ei suinkaan kirkonkylästä tai lähimpänä Nauvoa olevilta tiloilta. Tämä seikka yhdistettynä tietoon siitä, että tapauksia alkoi ilmetä Turkuunkin verrattuna varsin varhain viittaa taudin saapumiseen Korppooseen todennäköisemmin suoraan meriteitse sen sijasta, että se olisi tullut mantereelta päin järjestyksessä seurakunnasta toiseen leviten.
Opinnäytetyön laatimista vaikeuttivat kuolinsyykirjausten vähäisyys kirkollisessa väestökirjanpidossa 1710-luvun alussa sekä paikoin aineiston paleografisen tulkinnan haastavuus. Jatkotutkimuksia olisi mahdollista suorittaa esimerkiksi etsimällä rippikirjojen ja alueella laadittujen kirjeiden avulla kokemushistoriallista tietoa taudista — kuolinkirjat kun tarjoavat lähinnä kvantitatiiviseen, väestöhistorialliseen analyysiin soveltuvaa tutkimusaineistoa.
Tässä opinnäytetyssä jäljitetään vuoden 1710 ruton saapumisajankohtaa, ankaruutta, kestoa sekä alkupistettä silloisen Korppoon seurakunnan alueella. Alkuperäisaineistoina on käytetty kirkollista kuolin- ja hautauskirjanpitoa, 1960-luvulla laadittua opinnäytetyötä sekä Suomen asutuksen yleisluetteloa. Lisätutkimuskysymyksenä on alkuperäislähteiden avulla jäljitetty aiemmin kirjallisuudessa ja mainitussa opinnäytetyössä alueen ruttotilanteesta esitettyjä tietoja.
Epidemia oli Korppoossa raju mutta lyhytaikainen — se sammui kuolinkirjojen perusteella heti vuoden 1711 alkupuolella. Pahimmin se iski pääsaarella sijaitseviin Rumarin ja Kalaxin kyliin; eristäytyneemmät saaret ja kirkonkyläkin vaikuttavat siltä pitkälti säästyneen. Aineiston perusteella on osoitettavissa, että Korppoon alueella tauti lähti liikkeelle jo lokakuussa 1710 edellä mainituista satamakylistä — ei suinkaan kirkonkylästä tai lähimpänä Nauvoa olevilta tiloilta. Tämä seikka yhdistettynä tietoon siitä, että tapauksia alkoi ilmetä Turkuunkin verrattuna varsin varhain viittaa taudin saapumiseen Korppooseen todennäköisemmin suoraan meriteitse sen sijasta, että se olisi tullut mantereelta päin järjestyksessä seurakunnasta toiseen leviten.
Opinnäytetyön laatimista vaikeuttivat kuolinsyykirjausten vähäisyys kirkollisessa väestökirjanpidossa 1710-luvun alussa sekä paikoin aineiston paleografisen tulkinnan haastavuus. Jatkotutkimuksia olisi mahdollista suorittaa esimerkiksi etsimällä rippikirjojen ja alueella laadittujen kirjeiden avulla kokemushistoriallista tietoa taudista — kuolinkirjat kun tarjoavat lähinnä kvantitatiiviseen, väestöhistorialliseen analyysiin soveltuvaa tutkimusaineistoa.