Perceptions of L2 interactional (dis)fluency in empathy-based stories by advanced learners of English

Abstract

The aim of the study was to examine advanced English learners’ perceptions of L2 fluency and disfluency in interaction, that is, what aspects were associated with fluent or disfluent L2 interaction. The study responded to two research gaps: overall, learner perceptions of L2 fluency have received little attention in previous literature, and more specifically, there is a paucity of studies concerning these in communicative situations. Thus, the study adopted a broader perspective on fluency as opposed to the typical focus of monologue speech often applied in fluency studies.

The method of empathy-based stories (MEBS) was utilised to elucidate learner perceptions of fluency or disfluency. The data were collected during a lecture where the participants wrote a narrative to a predetermined frame story prompt in which they imagined themselves in a situation of either a fluent or a disfluent conversation with a fellow student. The final sample size was 51 stories, with 26 fluency stories and 25 disfluency stories. The stories were analysed with qualitative content analysis, focusing on the manifest content of the stories. After open coding, a coding scheme was constructed to categorize the data. Finally, the coding was quantified to detect differences between the story versions.

The analysis resulted nine main categories of interactional fluency features: linguistic sub-components of fluency (mentioned in 96% of the stories), speech features (80%), cognitive fluency features (63%), interactive aspects (55%), affective aspects (35%), non-verbal communication (25%), situational aspects (16%), general proficiency (14%), and external resources (10%). With only a few exceptions, most of the features were represented in both story versions, although often to a different degree or in different senses.

With the rich, qualitative data, the study contributed to a nuanced understanding of the multifaceted and situational nature of interactional fluency that contradicts the narrow approach to fluency often adopted by researchers. The findings can be applied in L2 teaching: especially certain features (e.g., non-verbal communication) that were controversially seen either as fluency-enhancing or fluency-impeding might require more attention in L2 classrooms.

Johdanto

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella edistyneiden englanninoppijoiden käsityksiä sujuvuudesta ja epäsujuvuudesta eläytymismenetelmää hyödyntäen. Tutkimuksella pyrittiin vastaamaan kahteen tutkimusaukkoon: ylipäätään oppijoiden käsityksiä sujuvuudesta on tutkittu melko vähän, ja erityisesti sujuvuuskäsityksistä vuorovaikutustilanteissa ei ole aikaisempaa tutkimusta. Sujuvuustutkimus onkin perinteisesti keskittynyt kapeampaan yksilönäkökulmaan, esimerkiksi sujuvuuden havaitsemiseen monologinäytteissä. Tutkimuksessa sujuvuutta lähestyttiin yhteisesti rakennettuna ilmiönä, ja huomio kohdistui myös epäsujuvuuskäsityksiin, mikä mahdollisti käsitteen moniulotteisen tarkastelun. Tutkimuksen aineistonkeruumenetelmänä käytettiin eläytymismenetelmää (Wallin, Koro-Ljungberg, ja Eskola 2019), jossa osallistujat kuvittelevat itsensä kehyskertomuksessa kuvattuun tilanteeseen ja kirjoittavat vastauksensa tämän perusteella. Soveltavan kielitieteen alalla ei ole raportoitu aikaisempia tutkimuksia tätä menetelmää hyödyntäen, joten tutkimuksen yhtenä kontribuutiona oli kartoittaa uusia metodologisia mahdollisuuksia sujuvuustutkimukseen.

Sujuvuus on yksi vieraan kielen oppimisen tutkimuksen ydinkäsitteitä, ja siitä onkin esitetty erilaisia malleja ja teorioita. Jo vuosikymmeniä jatkuneesta tutkimustraditiosta huolimatta sujuvuus näyttäytyy edelleen monitulkintaisena ja epäselvänä käsitteenä, josta vieraan kielen tutkijoilla ja oppijoilla on toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Perinteisesti sujuvuustutkimus on määritellyt sujuvuuden hyvin kapeasti puheen soljuvuudeksi ilman taukoja ja muita epäsujuvuuden merkkejä (Derwing ja Munro 2015), mutta kielenkäyttäjät tulkitsevat käsitettä usein laajemmin.

Vaikka sujuvuutta on tutkittu monesta eri näkökulmasta, itse käsitteen ymmärtämisestä on vähemmän tutkimustietoa. Useimmat havaittuun sujuvuuteen (Segalowitz 2010) liittyvät tutkimukset ovat tarkastelleet kuulijoiden sujuvuusarvioiden yhteyttä mitattaviin sujuvuuspiirteisiin, kuten temporaalisiin muuttujiin (esim. puheen nopeus, taukojen pituus). Näissä on usein lisäksi hyödynnetty määrällistä lähestymistapaa käyttäen sekä kuulijoiden arvioista että mitattavista sujuvuuspiirteistä numeerisia arvoja (esim. Derwing et al. 2004; Préfontaine 2013; Préfontaine, Kormos ja Johnson 2016). Jotkut tutkimukset ovat hyödyntäneet monimenetelmäistä lähestymistapaa selvittääkseen tarkemmin havaittuun sujuvuuteen vaikuttavia tekijöitä (esim. Magne et al. 2019; Rossiter 2009; Tavakoli ja Hunter 2018). Laadulliset tutkimukset sen sijaan ovat harvinaisempia, mutta muutama viimeaikainen tutkimus on analysoinut nimenomaan oppijoiden käsitystä sujuvuudesta. Lintunen ja Peltonen (2020) kartoittivat avoimista kysymyksistä koostuvan kyselylomakkeen ja fenomenografisen analyysin avulla oppijoiden näkemyksiä sujuvuudesta, kun taas Naghavian (2024) lähestyi aihetta pyytämällä oppijoita tuomaan esiin sujuvuuteen liittyviä kielikuvia ja lisäksi haastattelemalla heitä. Nämä molemmat laadulliset tutkimukset ovat rikastaneet kuvaa oppijoiden sujuvuuskäsityksistä tuomalla esiin uusia näkökulmia, joita aiemmat määrälliset tutkimukset eivät ole tavoittaneet.

Viime vuosina sujuvuutta ja epäsujuvuutta on alettu hahmottaa enemmänkin jatkumona kuin toistensa vastakohtina, sillä tietyissä tilanteissa monet puheen temporaaliset piirteet, kuten täytetyt tauot, joita aiemmin pidettiin yksiselitteisesti epäsujuvuuden merkkeinä, voidaankin nähdä osana sujuvaa puhetta. Kun sujuvuutta tarkastellaan dialogissa ja temporaaliset piirteet yhdistetään laajempaan ongelmanratkaisunäkökulmaan (Dörnyei ja Kormos 1998; Peltonen 2017), keskiössä on se, miten osallistujat selviävät keskustelunaikaisista prosessointiaikaan ja sanastoon liittyvistä haasteista ja ovat sujuvia näistä huolimatta. Vuoropuheluissa ongelmanratkaisumekanismit, kuten kommunikaatiostrategiat ja viivytysmekanismit, toimivat sujuvuuden resursseina, kuten tapoina voittaa aikaa ja säilyttää puheenvuoro itsellä (Peltonen 2017). Viime aikoina sujuvuuden tutkimus on laajentunut vuorovaikutustilanteissa myös kokonaisvaltaiseen, multimodaaliseen suuntaan, joka huomioi sanattoman viestinnän (Peltonen 2022).

Yhteenvetona voidaan todeta, että sujuvuus rakentuu ja se myös ymmärretään eri tavalla monologi- ja dialogitilanteissa, jolloin nämä tilanteet vaativat erityyppisiä mittareita. Vaikka tiettyjä sujuvuuspiirteitä voidaan tarkastella molemmissa tilanteissa, vuorovaikutuksen sujuvuuteen liittyy lisätekijöitä, kuten yhdessä loppuun saattaminen, jotka eivät tule esiin monologeissa (Peltonen 2020b). Tutkijat ovatkin alkaneet yhä enemmän lähestyä sujuvuutta myös vuorovaikutuksen näkökulmasta, mutta laadullista tutkimusta siitä, miten oppijat ymmärtävät (epä)sujuvuuden nimenomaan vuorovaikutustilanteessa, ei vielä ole.

Menetelmä

Tutkimuksen aineistonkeruumenetelmänä hyödynnettiin eläytymismenetelmää (Wallin, Koro-Ljungberg, ja Eskola 2019), joka on alkujaan kehittynyt sosiaalipsykologian piirissä aktiivisen roolileikin muunnelmana. Menetelmän avulla voidaan tutkia merkityksiä, joita osallistujat liittävät tiettyyn ilmiöön. Lisäksi se sopii erityisen hyvin kartoittamaan vähemmän tunnettuihin ilmiöihin liitettyjä merkityksiä. Näin ollen menetelmän katsottiin sopivan hyvin oppijoiden sujuvuuskäsitysten tutkimiseen vuorovaikutustilanteessa, mistä aiempaa tutkimusta ei juuri ole.

Menetelmä hyödyntää kokeellisen tutkimuksen ideaa esimerkiksi kontrolloimalla muuttujia, mutta siinä osallistujat eivät osallistu todellisiin tilanteisiin vaan kuvittelevat itsensä näihin. Tilanteet kuvataan osallistujille lyhyiden kehystarinoiden muodossa, joihin he vastaavat kirjoittamalla oman näkemyksensä tapahtumien kulusta tai niiden lopputuloksesta. Kehystarinasta käytetään tyypillisesti kahta eri versiota, joissa yhtä tarinan elementtiä vaihdellaan (esim. myönteinen ja kielteinen tarinaversio). Tässä tutkimuksessa kehystarinana käytettiin englanninkielistä keskustelutilannetta opiskelutoverin kanssa, ja varioitavana muuttujana toimi sujuvuus: myönteisessä tarinaversiossa keskustelu oli sujuvaa, kielteisessä epäsujuvaa. Osallistujia pyydettiin kuvaamaan, miten sujuvuus tai epäsujuvuus ilmeni keskustelussa.

Tutkimuksen aineistonkeruu tapahtui yliopiston englannin kielen perusopintotason kurssin luennolla. Tutkimukselle oli hankittu asianmukainen tutkimuslupa, ja aineistonkeruumateriaali tiedotteineen ja tietosuojaselosteineen oli jaettu luentosaliin valmiiksi. Tutkimukseen osallistuminen oli vapaaehtoista, mistä tutkittavia informoitiin myös suullisesti tutkimuksen alkaessa. Alkuohjeistuksen jälkeen osallistujilla oli 10 minuuttia aikaa vastata kehystarinaan sekä kahteen taustatietoja kartoittavaan monivalintakysymykseen (äidinkieli, ikä). Monivalintakysymysten tarkoituksena oli rajata tutkimusjoukko yhtenäiseksi. Ne, joiden äidinkieli oli jokin muu kuin suomi, rajattiin pois lopullisesta tutkimusjoukosta. Suurin osa vastaajista oli alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia. Lopullinen tutkimusotos koostui 51 tarinasta, joista 26 oli sujuvuustarinoita ja 25 epäsujuvuustarinoita.

Aineiston analyysi noudatti laadullisen, aineistolähtöisen sisällönanalyysin periaatteita. Analyysissa keskityttiin pintatason, lähellä tekstiä olevien merkitysten erittelyyn tekemättä oletuksia syvemmän tason merkityksistä. Tämän ratkaisun uskottiin lisäävän analyysin luotettavuutta ja läpinäkyvyyttä, sekä tavoittavan luotettavammin eri tarinaversioiden mahdolliset erot. Ensivaiheen läpiluvun ja avoimen koodauksen jälkeen muodostettiin alustavat pää- ja alakategoriat sekä näihin perustuva koodauskehikko, jonka avulla tarinoissa esiintyvät sujuvuuspiirteet luokiteltiin järjestelmällisesti. Analyysiprosessin kuluessa kehikkoa muokattiin ja tarkennettiin. Lopullinen kehikko sisälsi yhdeksän pääkategoriaa, joista osa sisälsi myös alakategorioita. Sama tekstiosio saattoi sisältää viittauksia useaan pää- tai alakategoriaan, joten luokkia ei pidetty toisensa poissulkevina. Luokittelun lisäksi aineisto myös kvantifioitiin laskemalla eri kategorioiden ilmeneminen kussakin tarinaversiossa.

Tulokset

Yleisin pääkategoria oli kielelliset osatekijät, jotka mainittiin lähes kaikissa tarinoissa (96 %). Nämä käsittivät kielenkäyttöön liittyviä osa-alueita, joita voidaan ajatella sujuvan ilmaisun rakennuspalikoina. Yleisimpiä alakategorioita tässä pääluokassa olivat ymmärrettävyys, ääntäminen, sanasto sekä strateginen kielenkäyttö. Toiseksi yleisin pääkategoria oli puheen piirteet, joita mainittiin 80 %:ssa tarinoista. Esimerkiksi tauot, puheen virta ja epäröintiin liittyvät ilmiöt (tai viivytysmekanismit) olivat tähän pääkategoriaan liittyviä alakategorioita, jotka heijastelivat havaittavissa olevia puheen ilmiöitä. Kognitiiviset sujuvuuspiirteet, joihin viitattiin 63 %:ssa tarinoista, puolestaan viittasivat taustalla tapahtuvaan puheen prosessointiin, kuten sanojen mieleen palauttamiseen sekä puheen muodostuksen ja prosessoinnin tehokkuuteen. Vuorovaikutuksellisia piirteitä ilmeni hieman yli puolessa (55 %) tarinoista, ja ne käsittivät muun muassa vastavuoroisuuden sekä mukauttamisen ja auttamisen. Loput pääkategoriat eivät sisältäneet alakategorioita. Näistä affektiiviset tekijät (35 %) ja non-verbaali viestintä (25 %) saivat eniten mainintoja, kun taas tilannetekijät (16 %), yleinen kielitaito (14 %) ja ulkoiset resurssit (10 %), kuten kääntäjän tai sanakirjan käyttö, mainittiin melko harvoin.

Yhteenvetona tuloksista voidaan todeta, että suurin osa sujuvuuspiirteistä esiintyi sekä sujuvuus- että epäsujuvuustarinoissa, mutta eri asteisesti. Jotkut piirteet, kuten ääntäminen, strateginen kielenkäyttö ja affektiiviset tekijät liitettiin useammin epäsujuvaan keskusteluun, kun taas ymmärrettävyys, puheen soljuvuus ja vastavuoroisuus esiintyivät useammin sujuvassa keskustelussa. Lisäksi monet sujuvuuspiirteet ilmenivät eri tarinavariaatioissa eri merkityksissä: esimerkiksi sanasto mainittiin usein molemmissa tarinoissa, mutta sujuvuustarinoiden korostaessa sanaston hallintaa ja laajuutta epäsujuvuustarinat toivat esiin sanaston puuttumisen tai rajallisen sanavaraston. Jotkin harvat piirteet esiintyivät vain toisessa tarinavariaatioista: huumori mainittiin ainoastaan sujuvan keskustelun piirteenä, kun taas hiljaisella äänellä puhuminen tuli esiin vain epäsujuvuustarinoissa. Viimeksi mainitut löydökset maalaavat kuvaa sujuvuudesta ja epäsujuvuudesta toistensa vastakohtina: tietyt piirteet tai niiden puuttuminen liitetään joko sujuvuuteen tai epäsujuvuuteen.

Kaikkien löydösten osalta tarinavariaatioiden välillä ei kuitenkaan löytynyt yhtä selkeää eroa. Esimerkiksi sanaton viestintä mainittiin molemmissa tarinaversioissa, mutta siitä esitettiin erilaisia tulkintoja: molemmissa tarinaversioissa osa vastaajista näki sen joko sujuvuutta edistävänä tai sitä hankaloittavana piirteenä. Samanlaisia havaintoja tehtiin myös strategiseen kielenkäyttöön ja epäröinti-ilmiöihin tai viivytysmekanismeihin, kuten täytesanoihin liittyen. Nämä löydökset puolestaan tukevat ajatusta sujuvuudesta ja epäsujuvuudesta jatkumona, eikä niinkään mustavalkoisena ilmiönä: kun sujuvuutta lähestytään ongelmanratkaisun näkökulmasta (Dörnyei ja Kormos 1998; Peltonen 2017), tyypillisesti epäsujuvuutta heijastavat epäröinti-ilmiöt tai viivytysmekanismit voidaankin nähdä sujuvuutta tukevana, esim. osoittaen puheenvuoron jatkumista. Löydökset tukevat lisäksi ajatusta sujuvuudesta tilannekohtaisena ilmiönä.

Pohdinta ja johtopäätökset

Saadut tulokset osoittavat, linjassa aiempien sujuvuuskäsityksiin liittyvien tutkimusten kanssa, että sujuvuus voidaan ymmärtää hyvin eri tavoin ja liitetään usein laajempiin merkityksiin kuin sujuvuustutkimuksissa omaksuttuun kapeaan näkökulmaan. Lisäksi erilaiset sujuvuuteen ja epäsujuvuuteen liittyvät piirteet ilmenivät eri merkityksissä ja usein toisiinsa kietoutuneina osallistujien eläytymistarinoissa.

Tuloksia voidaan hyödyntää vieraan kielen opetuksessa: koska erityisesti tietyt piirteet, kuten epäröinti-ilmiöt tai viivytysmekanismit, strateginen kielenkäyttö ja sanaton viestintä nähtiin ristiriitaisesti sekä sujuvuutta edistävinä että sujuvuutta heikentävinä piirteinä, näihin voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota opetuksessa. Nykytutkimus näkee sujuvuuden ja epäsujuvuuden saman jatkumon ääripäinä, jolloin esimerkiksi ajatus siitä, että epäröinti-ilmiöt tai viivytysmekanismit eivät millään tasolla kuulu sujuvaan keskusteluun, on virhekäsitys, joka saattaa jopa estää vieraan kielen käyttöä.

Eläytymismenetelmä osoittautui käyttökelpoiseksi, ja on mahdollista, että tilanteeseen eläytyminen toi esiin asioita, joita ei olisi tavoitettu esimerkiksi kysymällä sujuvuuskäsityksistä suoremmin kyselylomakkeella. Jatkossa menetelmällä saatua tietoa voitaisiin täydentää muita menetelmiä, kuten perinteisiä kyselyitä tai haastatteluja hyödyntäen. Tulevissa tutkimuksissa sujuvuuskäsityksiä voitaisiin tutkia erilaisissa tilanteissa, esimerkiksi käyttäen useampaa tarinavariaatiota. Myös vertailu ensikielen ja vieraan kielen sujuvuuskäsityksistä olisi kiinnostavaa toteuttaa eläytymismenetelmää hyödyntäen.