Suomen tasavallan rakentajat ja haastajat : Oikeistoradikalismiin aiheuttama poliittinen vastakkainasettelu vuosina 1919–1925
Brummer, Markku (2026-01-16)
Suomen tasavallan rakentajat ja haastajat : Oikeistoradikalismiin aiheuttama poliittinen vastakkainasettelu vuosina 1919–1925
(16.01.2026)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2026021814199
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2026021814199
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassa tarkastellaan poliittista vastakkainasettelua, joka muotoutui sisällissodan jälkeisessä Suomessa presidentti K. J. Ståhlbergin edustaman laillisuuteen ja parlamentarismiin nojaavan vallankäytön sekä oikeistoradikaalin ulkoparlamentaarisen aktivismin välille vuosina 1919–1925. Vastakkainasettelu ei kohdistunut ainoastaan yksittäisiin poliittisiin ratkaisuihin, vaan vallankäytön perusteisiin ja poliittisen johtajuuden oikeutukseen tilanteessa, jossa sisällissodan perintö, poliittinen kahtiajako ja koetut turvallisuusuhat horjuttivat yhteiskunnallista vakautta.
Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten oikeistoradikaali ulkoparlamentaarinen aktivismi haastoi presidentti-instituution asemaa ja millaisia seurauksia tällä oli nuoren tasavallan poliittiselle järjestelmälle. Tutkielma sijoittuu sisällissodan jälkeiseen murrosvaiheeseen, jolloin Suomen poliittiset instituutiot olivat vielä vakiintumattomia ja vallankäytön käytännöt joutuivat toistuvan arvostelun kohteiksi.
Tutkielman keskeinen kysymys on, miten Elmo Edvard Kailan toiminta oikeistoradikaalien aktivistiverkostojen keskeisenä taustavaikuttajana kyseenalaisti presidentti Ståhlbergin edustamaa laillisuus- ja parlamentarismilinjaa ja millaisia seurauksia tällä oli presidentti-instituution legitimiteetille vuosina 1919–1925. Kailan toiminta havainnollistaa oikeistoradikaalia ulkoparlamentaarista vaikuttamista tasavallan alkuvuosina.
Tutkielma osoittaa, että oikeistoradikaali ulkoparlamentaarinen aktivismi muodosti todellisen haasteen presidentti-instituution asemalle ja vallankäytön oikeutukselle. Aktivistien painostus pyrki horjuttamaan laillisen vallankäytön legitimiteettiä esittämällä presidentin laillisuuteen ja sovintoon nojaavan linjan kansallista turvallisuutta heikentävänä. Painostus ei kuitenkaan johtanut presidentti-instituution aseman heikentymiseen, vaan selkeytti vallankäytön perustuslaillisia rajoja ja vahvisti oikeusvaltioperiaatteen merkitystä.
Sisällissodan jälkeinen poliittinen vastakkainasettelu ei siten murentanut tasavallan poliittista järjestystä, vaan myötävaikutti sen institutionaaliseen vakiintumiseen ja legitimiteetin rakentumiseen 1920-luvun alkuvuosina.
Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten oikeistoradikaali ulkoparlamentaarinen aktivismi haastoi presidentti-instituution asemaa ja millaisia seurauksia tällä oli nuoren tasavallan poliittiselle järjestelmälle. Tutkielma sijoittuu sisällissodan jälkeiseen murrosvaiheeseen, jolloin Suomen poliittiset instituutiot olivat vielä vakiintumattomia ja vallankäytön käytännöt joutuivat toistuvan arvostelun kohteiksi.
Tutkielman keskeinen kysymys on, miten Elmo Edvard Kailan toiminta oikeistoradikaalien aktivistiverkostojen keskeisenä taustavaikuttajana kyseenalaisti presidentti Ståhlbergin edustamaa laillisuus- ja parlamentarismilinjaa ja millaisia seurauksia tällä oli presidentti-instituution legitimiteetille vuosina 1919–1925. Kailan toiminta havainnollistaa oikeistoradikaalia ulkoparlamentaarista vaikuttamista tasavallan alkuvuosina.
Tutkielma osoittaa, että oikeistoradikaali ulkoparlamentaarinen aktivismi muodosti todellisen haasteen presidentti-instituution asemalle ja vallankäytön oikeutukselle. Aktivistien painostus pyrki horjuttamaan laillisen vallankäytön legitimiteettiä esittämällä presidentin laillisuuteen ja sovintoon nojaavan linjan kansallista turvallisuutta heikentävänä. Painostus ei kuitenkaan johtanut presidentti-instituution aseman heikentymiseen, vaan selkeytti vallankäytön perustuslaillisia rajoja ja vahvisti oikeusvaltioperiaatteen merkitystä.
Sisällissodan jälkeinen poliittinen vastakkainasettelu ei siten murentanut tasavallan poliittista järjestystä, vaan myötävaikutti sen institutionaaliseen vakiintumiseen ja legitimiteetin rakentumiseen 1920-luvun alkuvuosina.