Ammattina kuolema. Kuolemankulttuuri hautaustoimistojen näkökulmasta 1893-2009

Abstract

Tutkimus käsittelee hautaustoimistojen syntyä, muutosta ja kehitystä Porissa 1800-luvun lopusta nykypäivään saakka. Tarkoituksena on selvittää millaiseksi kuolemankulttuuri on muodostunut kaupunkiympäristössä. Tutkimuksen taustana on kyläyhteisön kuolemankulttuuri. Primaariaineisto koostuu Suomen hautaustoimistojen liiton jäsenlehti Tiimalasin julkaisuista ajalla 1950-2009 ja teemahaastatteluista porilaisissa hautaustoimistoissa. Tutkimuksen pääasiallisina metodeina käytin rituaaliteorioita, diskurssianalyysia ja sisällönanalyysia. Kysyin aineistolta mitkä tavat, käytännöt ja rituaalit ovat hävinneet tai missä muodossa ne nykyään elävät? Missä määrin kuolemaan liittyvä kulttuuriperintö ulottuu nykyisyyteen asti? Ovatko kuolemiseen liittyneet roolit, rituaalit ja tehtävät muuttuneet, miten ja ketkä niitä hallitsevat? Mikä on hautaustoimistojen rooli hautauksessa?

Hautaustoimistojen rooli tutkimusajalla nojaa hautausperinteeseen. Tutkimus jakautuu kolmeen aikakauteen: ruumisarkkuliikkeistä hautaustoimistoiksi (1896-1970), hautaustoimistojen palveluammatillistuminen (1960-1990) ja kuoleman ammattilaiset (1990-2009). Olen nimennyt hautaustoimistojen roolit aikakausien järjestyksessä perinteen perijöiksi, perinteen haltijoiksi ja perinteen kantajiksi. Kaupungistumisen myötä hautaustoimistot perivät kuolemankulttuurin. Käsityöläismäisissä arkkupajoissa keskityttiin aluksi vain aineelliseen kulttuuriin. Kuolemankulttuuri muotoutui kaupungistuneista ja kyläyhteisön hautaustavoista. Kotoa lähtevä hautajaissaatto poistui kaupunkikuvasta kokonaan 1980-luvulle tultaessa. Hautajaisautot rakensivat imagoa modernista ja alati kasvavasta elämäntavasta. Ruumisarkkuliikkeiden häviämisen myötä viimeistään 1950-luvulla kuolemankulttuurin puhetapa muuttui. Traditionaalisen hautaustavan normia koetteli uudenlaisten muotoutuvien teollisen ja modernien diskurssien paine. Arkut poistuivat näyteikkunoilta ja mainokset yksinkertaistuivat. Hautajaisten tilallinen ja ajallinen toimintajärjestys pirstaloitui modernin mukaiseksi käytännöksi. Hautaustoimistojen yleisilme väreineen muuttui vähitellen yksinkertaiseksi ja stereotyyppiseksi. Kuolemaa symboloivat kuvat ja sanat köyhtyivät tai loppuivat kokonaan. Omaisten ja vainajan välille muodostui kuolemasta etäännyttävä symboliikka. Hautaustoimistot alkoivat korvata yhteisöllisyyttä surutyön kautta.

Suuri osa rituaaleista hävisi tai kaventui tutkimusajalla. Palveluammatillistumisen myötä alettiin keskittyä esineistä asioihin ja kuoleman sijaan korostaa toistuvasti elämää. Hautaustoimistot eräänlaisina rituaalinjohtajina saivat erityisen kuoleman asiantuntijan roolin ja vaikuttivat siihen, mitä rituaaleja ja hautajaistapoja voidaan ja tulisi säilyttää. Nykyään kuolemankulttuuri on hautaustoimistojen kautta nähtynä yhtä aikaa niin teknologisoitunutta, psykologisoitunutta (surutyötä), uskonnollista ja hengellistä johtamista, maallistumista kuin myös ympäristöuhkia sekä paikallista että globaalia kulttuuriperintöä.