Kauhistuttava kone. Markus Copperin koneveistokset julmuuden teatterin viitekehyksessä

Abstract

Tutkielmassani tarkastelen suomalaisen nykykuvanveistäjän Markus Copperin kineettisten koneveistosten suhdetta esityksellisyyteen ja kauhuun. Lähestyn aihettani ensisijaisesti teatterin uudistaja Antonin Artaud’n julmuuden teatterin käsitteen kautta. Teoriassaan Artaud hahmotteli uudenlaista kokonaisvaltaista esitystä, joka pyrkii vaikuttamaan katsojansa asenteisiin herättämällä tässä vaaran ja ahdistuksen tunteita.

Tutkielmani avainteokseksi nousee vuonna 2004 valmistunut Kursk, joka käsittelee vuosituhannen taitteessa tapahtunutta, laajaa mediahuomiota saanutta sukellusveneturmaa. Muiden teosesimerkkien ohella Kursk kytkeytyy osaksi Copperin tuotannon muodostamaa, löyhän temaattista kokonaisuutta, jossa kauhun ja vierauden elementit nousevat keskeisimmiksi yhdistäviksi tekijöiksi. Tutkielmani neljässä käsittelyluvussa lähestyn näitä Kurskin ja Copperin taiteellisen tuotannon erityispiirteitä useista eri näkökulmista. Tutkin taiteilijan koneveistosten esityksellisyyttä niiden liikkeestä, katsojan ja teoksen välisestä suhteesta sekä äänellisyydestä käsin. Pyrin sanallistamaan veistosten moniulotteista kauhupotentiaalia hyödyntämällä Artaud’n ajattelun lisäksi ylevän, kammottavan ja kyborgin käsitteitä sekä bahtinilaista groteskia. Tutkielmani loppupuolella liitän teosten herättämät yksilötason tunnekokemukset osaksi laajempaa, teknologisen kehityksen tuomien uhkien ja pelkojen värittämää yhteiskuntakontekstia.

Julmuuden teatterin teorian valossa esitän, että Copperin teosten aiheuttamat, voimakkaat tunnereaktiot ovat välineitä, joiden avulla taiteilijan valitsemat kerronnalliset teemat muuttuvan rituaalisen esityksen kautta eletyksi kokemuksiksi. Vaaran tunne virittää katsojan taajuudelle, jolla teoksen kommunikoimat ajatukset ja asenteet voivat välittyä yleisöön. Esitän Copperin teosten heijastelevan niitä yksityisiä ja yleisiä pelkoja, jotka jo valmiiksi määrittävät suhdettamme ympäristöömme ja muihin ihmisiin.

Tutkimuksellani olen pyrkinyt avaamaan uusia tapoja tarkastella nykytaiteelle ominaista kokemuksellisuutta ja sen herättämiä tunnereaktioita. Julmuuden teatterin teoriaa ei aiemmin ole juurikaan hyödynnetty samaan tapaan kineettisen veistotaiteen käsittelyyn kuin nyt tässä. Kuten pyrin tutkielmassani osoittamaan, pääasiassa perinteisten esittävien taiteiden piirissä käytetty teoria on kuitenkin menestyksellisesti sovellettavissa myös poikkitaiteelliseen tutkimukseen.