Kompleksinsiirtoon perustuvat määritykset

Abstract

Tutkielman tavoitteena on käsitellä kompleksinsiirron vaikutusta immuno- ja nukleiinihappomääritysten herkkyyteen. Immuno- ja nukleiinihappomääritykset ovat paljon käytettyjä menetelmiä esimerkiksi syöpien ja tulehduksellisten sairauksien diagnosoinnissa, mutta niiden herkkyyttä rajoittaa leimakomponenttien epäspesifinen sitoutuminen sitojapintoihin. Tämä ilmiö voi estää esimerkiksi alkavan sairauden tunnistamisen ja vaikuttaa negatiivisesti potilaan saamaan hoitoon. Epäspesifisen sitoutumisen vähentämiseksi on kokeiltu erilaisia menetelmiä, kuten sitojapintojen muokkaamista ja pesuprosessin tehostamista, mutta epäspesifisen sitoutumisen estäminen kokonaan on mahdotonta. 1980-luvulla kehitettiin ensimmäinen immunokompleksinsiirtoon perustuva entsyymi-immunomääritys. Sen perusideana on siirtää ensimmäisellä sitojapinnalla muodostettu sitojavasta-aineesta, analyytista ja leimavasta-aineesta koostuva immunokompleksi toiselle sitojapinnalle havainnoitavaksi. Tällä tavoin ensimmäiseen sitojapintaan epäspesifisesti sitoutuneet leimapartikkelit jäävät havainnoinnin ulkopuolelle, mikä parantaa määrityksen herkkyyttä. Samaa periaatetta on sovellettu myös nukleiinihappomäärityksiin. Hybridisaatiokompleksinsiirtoon perustuvassa menetelmässä ensimmäisellä sitojapinnalla muodostettu kohdesekvenssistä ja leimapartikkelista koostuva kompleksi irrotetaan oligonukleotidien avulla ja siirretään toiselle sitojapinnalle havainnoitavaksi. Sekä immunokompleksinsiirrolla että hybridisaatiokompleksinsiirrolla on saavutettu merkittävä parannus määritysten herkkyyteen. Rajoittavaksi tekijäksi kuitenkin jäi biomolekyylien aiheuttama autofluoresenssi. Herkkyyttä voidaan edelleen parantaa hyödyntämällä erilaisia leimapartikkeleita tai käyttämällä digitaalisia laskentamenetelmiä, jotka voivat erottaa autofluoresenssin spesifisestä signaalista.