Rahoituspalvelujen arvonlisäverotus: verottoman ja veronalaisen palvelun välinen rajanveto

Abstract

Tutkielma tarkastelee rahoituspalvelujen arvonlisäverottomuuden ja veronalaisuuden välistä rajanvetoa EU:n arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan sekä sitä täydentävän EUT:n oikeuskäytännön pohjalta. Rahoituspalvelut on vapautettu arvonlisäverosta sekä kansallisessa arvonlisäverolaissa (AVL 41§–42§) että arvonlisäverodirektiivissä, mutta vapautuksen soveltamisala on jäänyt huomattavan pitkälti oikeuskäytännön täsmennettäväksi.

Tutkielman tutkimuskysymys on seuraava: miten rajanveto arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan mukaisten verottomien rahoituspalvelujen ja verollisten palvelujen välillä toteutuu EUT:n oikeuskäytännössä, erityisesti C-2/95 Sparekassernes Datacenter (SDC) -ratkaisussa syntyneiden arviointikriteerien valossa? Tätä täydentävät kolme apukysymystä: miten myöhempi oikeuskäytäntö on täsmentänyt SDC-testin kriteerejä, miten oikeuskäytännössä erotetaan verottomat rahoituspalvelut niitä ainoastaan tukevista palveluista, ja miten nämä periaatteet soveltuvat uusiin digitaalisiin palvelumuotoihin. Tutkimus noudattaa oikeusdogmaattista metodia, ja keskeisimpinä lähteinä toimivat arvonlisäverodirektiivi, AVL sekä EUT:n ja KHO:n oikeuskäytäntö.

Tutkielman keskeinen havainto on, että rajanveto rakentuu SDC-testin kolmiosaisen arviointikehyksen varaan. Sen mukaan verottoman rahoituspalvelun on muodostettava erillinen kokonaisuus, täytettävä rahoituspalvelun erityiset ja olennaiset tehtävät sekä muutettava osapuolten oikeudellista ja taloudellista asemaa. Myöhempi oikeuskäytäntö, erityisesti DPAS, Bookit ja Kosmiro, on vahvistanut, että kolmas kriteeri on käytännössä ratkaiseva. Pelkkä kausaalinen yhteys rahoitustapahtumaan ei riitä, vaan palvelun on itse toteutettava aseman muutos. Saamisten periminen on direktiivin nimenomaisen säännöksen nojalla verollista, ja oikeuskäytäntö on tältä osin kehittynyt vastoin kansallisen lainsäätäjän alkuperäistä tarkoitusta.

Digitaalisten palvelujen, kuten PSD2:n mukaisten PIS- ja AIS-palvelujen, BNPL-järjestelyjen ja kryptovarojen säilytyspalvelujen, verokohtelusta ei ole toistaiseksi EUT:n tai KHO:n ratkaisuja, joten se on arvioitava analogisesti olemassa olevan oikeuskäytännön pohjalta. Voimassa oleva sääntelykehikko ei ole pysynyt digitaalisen rahoitusalan kehityksen tahdissa, mikä on heikentänyt kilpailuneutraliteettia fintech-yritysten ja perinteisten pankkien välillä. Vuonna 2025 hyväksytty direktiivi 2025/516/EU ei tuo muutosta rahoituspalvelujen ydinvapautukseen, joten lainsäädännöllinen uudistustarve on edelleen ajankohtainen.