Sotaromaanin laji ja kirjallinen sankaruus Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Marsipansoldaten

Abstract

Tutkimuksessa kuvataan Ulla-Lena Lundbergin romaanin Marsipansoldaten (2001) henkilöhahmoissa esitettyä sankaruutta. Sankaruuden esittäminen on kytköksissä sotaromaanin lajikonventioihin, jotka kotimaisessa sotafiktiossa määrittyvät suhteellisen tiukiksi. Teoksen esittämässä sankaruudessa aktualisoituu kaksi diskurssia, julkinen uskonnollis-nationalistinen diskurssi sekä yksityis-epävirallinen diskurssi, jotka liittyvät toisiinsa nuoruuden kautta.

Tutkimuksessa määritellään kohdeteoksen keskeisimmät henkilöhahmot suhteessa kotimaisen sotaromaanin lajikonventionaaliseen sankaruuteen. Marsipansoldatenissa sankaruus ei kiinnity henkilöhahmoihin samalla tavalla kuin perinteiseksi mielletyssä kotimaisessa sotafiktiossa. Sankaruus määrittyy suhteessa lähiyhteisöön, jolloin se myös korostaa siviiliyhteisön pysyvyyttä ja selviytymistä. Lähiyhteisö manifestoituu teoksessa kahtena motiivina, ruokana ja puheena. Selviytymistarinan kertominen on niinikään yksi lajin konventioista, jonka kohdeteos aukottomasti täyttää.

Tutkimuksessa selvitetään myös kohdeteoksen muita tapoja kirjoittautua osaksi sotaromaanin genreä. Tutkimuksessa analysoidaan, miten Marsipansoldaten samanaikaisesti sekä vahvistaa sotaromaanin lajia että uudistaa sitä. Teoksen ironisuus ja ironian monista keinoista erityisesti groteski toimivat sekä välineenä teoksen kirjoittautumisessa lajiin että lajia uudistavana piirteenä. Kotirintaman ironisointi ja sen nostaminen tasaveroiseksi kerronnan aiheeksi toiminnallisen sodan rinnalle ovat uusia sotafiktion piirteitä.

Sotaromaanin lajin konventioista keskeisimmäksi voidaan nimetä suomalaisen sotafiktion nk. dokumentaarisuus- tai autenttisuusehto, joka vaikutti erityisesti Marsipansoldatenin vastaanottoon. Dokumentaarisuusehdon lisäksi tutkimuksessa tunnistetut kaksi diskurssia selittävät myös teoksen ristiriitaista vastaanottoa. Uskonnollis-nationalistisen ja yksityis-epävirallisen diskursseja välittävät monet intertekstit ja ironinen kerronta määrittävät teosta myös postmodernistiseksi metafiktioksi, joka on kotimaisessa sotafiktiossa melko tuore esittämisen tapa.

Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään Alastair Fowlerin lajiteoriaa, Ansgar Nünningin lajitaksonomiaa ja Linda Hutcheonin käsitettä ironiasta diskursiivisena strategiana.