Yhtenäispatenttiasetuksen esineoikeudelliset ratkaisut ja niiden vaikutukset yhtenäispatentin vakuuskäyttöön

Abstract

Yhtenäispatentti on verrattain uusi aineettoman omaisuuden suojamuoto, josta säädetään yhtenäispatenttiasetuksessa. Patentit ovat nykyään arvokas osa monen yrityksen omaisuutta, ja niitä hyödynnetään yhä useammin paitsi keksintöjen suojakeinoina, mutta myös rahoituksen vakuuksina. Tämän vuoksi patenttien panttausta koskevan sääntelyn on oltava selkeää ja sen on tuettava patenttien vakuuskäyttöä. Yhtenäispatenttiasetuksen artikla 7 jättää kuitenkin avoimeksi yhtenäispatenttiin liittyvät esineoikeudelliset kysymykset, ja sen sijaan jättää ne kansallisten lakien varaan. Tutkielman tarkoituksena on selvittää yhtenäispatentin panttaukseen sovellettavia sääntöjä ja tunnistaa niitä oikeudellisia epävarmuustekijöitä, mitä yhtenäispatenttiasetuksen esineoikeudellinen sääntelyratkaisu aiheuttaa. Tutkielmassa tunnistetaan yhtenäispatentin vakuuskäytölle erityisenä haasteena epätietoisuus sivullissitovuuden edellytyksistä, kansallisten esineoikeudellisten lakien vähäinen harmonisointi sekä epätarkoituksenmukainen lainvalintasääntö. Myös Suomen oikeustila liittyen yhtenäispatentin panttauksen sivullissitovuuden edellytyksiin on osin epäselvä ja tulkinnanvarainen. Tutkielmassa käytetään lainopillista menetelmää, jonka avulla selvitetään Euroopan Unionissa sekä Suomessa vallitsevaa oikeustilaa koskien yhtenäispatentin panttausta. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään de lege ferenda-menetelmää, jonka avulla on tarkoitus löytää mahdollisia ratkaisuja siihen, miten sääntöjä yhtenäispatentin vakuuskäytöstä voisi selkeyttää ja tehostaa yhtenäispatentin vakuuskäytön edistämiseksi. Tutkielmassa havaitaan, että yhtenäispatentin panttauksesta ja panttauksen rekisteröinnin oikeusvaikutuksista tulisi säätää suoraan yhtenäispatenttiasetuksessa, samaan tapaan kuin EU-tavaramerkkiasetuksessa, mikä harmonisoisi yhtenäispatentin panttauksen sivullissitovuuden edellytyksiä. Myös yhtenäispatenttiasetuksen artiklan 7 sisältämää staattista lainvalintasääntöä tulisi muuttaa vastaamaan paremmin patenttien vakuuskäytön tarpeita. Lisäksi jäsenvaltioiden tulisi omalta osaltaan selkeyttää oikeustilaa koskien yhtenäispatentin panttausta: Suomessa tulisi luoda uutta oikeuskäytäntöä liittyen nimenomaan yhtenäispatentin esineoikeudellisiin kysymyksiin. Vaihtoehtoisesti jäsenmaiden kansallisia esineoikeudellisia lakeja on mahdollista sisällöllisesti lähentää EU-direktiivillä, jolla harmonisoitaisiin sivullissitovuuden edellytyksiä ja näin vähennettäisiin kansallisten lakien eroista johtuvaa oikeudellista epävarmuutta.