Kaakelit arkeologisen tutkimuksen lähdemateriaalina

Abstract

Tutkimus käsittelee arkeologisten tutkimusten yhteydestä talletettujen 1700-luvulle tai sitä nuoremmiksi ajoitettujen uunikaakeleiden käytettävyyttä arkeologisen tutkimuksen lähdemateriaalina. Uunikaakelit ovat historiallisen ajan kaupunkikaivauksilla hyvin yleinen löytöryhmä, jonka tulkinta on ongelmallista. 1700-luvulta ja sitä nuoremmat kaakeliuunit ovat osoitus valistusajan uusista ratkaisuista moniin käytännön ongelmiin, kuten valtion pelkäämään polttopuun liikakäyttöön. Arkeologisen löytömateriaalin joukossa tämä ei kuitenkaan erotu mitenkään selvästi. Tutkimuksessa tarkastellaan kahta arkeologista tutkimusta Turun vanhan keskustan alueelta. Työssä osoitetaan, että 1990- ja 2010-lukujen välillä on kaupunkiarkeologisten tutkimusten toteuttamisessa tapahtunut merkittävää kehitystä. Tutkittavan aikakauden uunikaakelit osoittautuvat tutkimuksen valossa haastavaksi lähdemateriaaliksi, jonka hyödynnettävyys jatkotutkimuksessa riippuu niiden löytökontekstin dokumentaation tasosta. Kaakelit ovat esineryhmänä erittäin yhdenmukainen ja niiden aistinvaraisen tutkimuksen perusteella ei ole mahdollista selvittää niiden valmistajaa kuin poikkeustapauksissa. Koristeltujen kaakelien määrä löytöaineiston joukossa on erittäin pieni, eikä kaakeleiden koristeaiheidenkaan perusteella ole mahdollista yksilöidä niiden valmistajia. Kaakelifragmenttien määrän ja painon perusteella on mahdollista päätellä uunin summittainen sijainti, vaikka uuninperustusta ei olisikaan havaittu. Aikakauden kaakeleiden koristeaiheet ovat Turun löytöaineiston joukossa yleiseurooppalaisia, eivätkä ne viittaa mistään tietystä suunnasta tulleisiin erityisiin vaikutteisiin. Kaakelit ovat osoitus siirtymisestä käsityöläisten yksilöllisistä esineistä kohti teollista tuotantoa, mikä näkyy juuri aineiston yhdenmukaisuutena. Keskustelua kaakelien kaltaisten löytöryhmien tallettamisesta arkeologisiin kokoelmiin tulee jatkaa. Kaakeliaineiston käytettävyyden vaikeudet osoittavat, että arkeologisen tutkimuksen taso tulee turvata viime kädessä lainsäädännön keinoin.