Bergsonilaisen elokuvateorian jäljillä

Abstract

<p>Henri Bergsonin filosofia on toiminut merkittävänä vaikuttimena ja esikuvana monille elokuvateoreetikoille. Silti Bergsonin ajattelu ei itsessään ilmennä suoranaisia elokuvateoreettisia pyrkimyksiä. Hän mainitsee elokuvan vain ohimennen teoksessaan L’Évolution créatrice (1907) käyttäessään elokuvakoneistoa havainnollistavana esimerkkinä inhimillisen tietoisuuden vakiintuneista toimintamekanismeista. Bergsonin filosofian kontekstissa tällainen vertaus tuo mukanaan jokseenkin pessimistisen näkemyksen elokuvan ilmaisuvoimasta: elokuva sidotaan havainnon ja ajattelun totunnaisten muotojen jäljentämiseen, kun taas filosofian tulee Bergsonin mukaan päinvastoin purkaa ja ylittää näitä muotoja ja siten pyrkiä tavoittamaan maailma sellaisenaan ennen sen järjestymistä inhimilliseksi kokemukselliseksi todellisuudeksi. Näin ollen elokuva ja filosofia näyttäytyvät jokseenkin vastakkaisina todellisuuden kartoittamisen käytäntöinä, mikä asettaisi kyseenalaiseksi koko oletuksen erityisen bergsonilaisen elokuvateorian mahdollisuudesta. <br />Artikkelissa esitetään, että tällainen negatiivinen tulkinta elokuvan potentiaalista voidaan kuitenkin välttää, kun huomio kohdistetaan laajemmin Bergsonin filosofiaan kokonaisuudessaan ja etenkin siinä hyvin keskeisiin kuvallisuuden, liikkeen ja ajan käsitteistöihin. Samankaltaiset käsitteet ja ongelmat nousevat verrattain luonnollisesti esiin myös suoraan elokuvaa koskevien teorioiden ja käytäntöjen yhteydessä. Näin ollen Bergsonin filosofian ja elokuvatutkimuksen välille rakentuu hyvinkin olemuksellinen kytkös, jota esimerkiksi Gilles Deleuze korostaa vahvasti omassa elokuvafilosofiassaan. Artikkelissa merkittävänä painopisteenä onkin Deleuzen hahmottama elokuvan ontologia, jossa bergsonilaisen metafysiikan rakenne ja keskeiset eronteot saavat tarkkaan määritellyt vastineensa tietyissä elokuvallisen ilmaisun peruselementeissä.<br />Deleuzen tapa soveltaa Bergsonin filosofiaa elokuvaan asettuu osaksi laajempaa perinnettä. Muun muassa Jean Epstein ja Béla Balázs hyödynsivät Bergsonin ideoita elokuvateorioissaan jo 1920-luvulla. Heillä elokuva määrittyy havainnon koneistoksi, joka ei ole suinkaan sidottu inhimilliseen luonnolliseksi oletettuun havaitsemisen tapaan vaan jolla on kyky tehdä tiettäväksi tuollaisen inhimillisen kokemuksen muodostumisen ehdot. Tässä mielessä he myöntävät elokuvalle voiman toteuttaa Bergsonin filosofian metodologiaa käytännössä. Epsteinin, Balázsin ja Deleuzen teorioissa on kyllä merkittäviä eroja, mutta he kaikki omaksuvat Bergsonin filosofialle esittämän vaatimuksen siitä, että ajattelu tulee irrottaa inhimillisestä näkökulmasta ja sen määrittämistä intellektuaalisista tottumuksista, ja ottavat sen myös elokuvatutkimuksen lähtökohdaksi.<br /></p>