Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Abstract

Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle?

Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä.

Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta.

Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.