Suurvaltasuhteiden ilmapuntari : Naton itälaajentumisen tulkintakehykset venäläisessä julkisessa keskustelussa 1992–2004

Abstract

Venäjän presidentti Vladimir Putin pyrki oikeuttamaan Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan keväällä 2022 teesillä, jonka mukaan sotilasliitto Nato sekä länsimaat olivat pettäneet Venäjän ja aiheuttaneet sille sotilaspoliittisen uhan laajentumalla entisen Neuvostoliiton ja Varsovan liiton jäsenmaihin 1990- ja 2000-luvuilla. Tämän tutkielman tarkoituksena oli tarkastella ajankohtaista venäläistä julkista keskustelua Naton itälaajentumisesta vuosina 1992–2004. Pyrkimyksenä oli selvittää, miten Naton itälaajentuminen kuvattiin venäläisessä julkisessa keskustelussa, minkälaisia merkityksiä laajentumiselle annettiin, kuinka sen katsottiin vaikuttavan Venäjän tulevaisuuteen ja miten Naton itälaajentumiseen tulisi julkisen keskustelun perusteella vastata. Tutkielman alkuperäisaineisto koostui kahden laajalevikkisen venäläisen sanomalehden, Izvestijan ja Pravdan, painoksista tarkasteluajanjaksolla. Tutkielman metodologisena pohjana oli kehysanalyysi, jonka avulla primääriaineistosta esiin nousseita temaattisia kokonaisuuksia tarkasteltiin. Kehysanalyysille ominaista on tulkintojen eli kehyksien sidonnaisuus ajankohtaiseen kontekstiinsa. Angloamerikkalaisen tutkimusperinteen soveltamisessa vastaitsenäistyneen Venäjän julkisen keskustelun tutkimiseen otettiin huomioon maan yhteiskunnallinen tilanne, jossa medianvapaus kaventui huomattavasti mediayhtiöiden omistuksen siirtyessä yksityisille liikemiehille 1990-luvun puolivälistä alkaen. Keskeisinä tutkimustuloksina voitiin todeta julkisen keskustelun olleen pitkälti yksimielistä Naton itälaajentumisen patoamisen puolesta. Julkisessa keskustelussa esiintyneet Naton itälaajentumisen kehykset olivat Venäjän sisäinen kehitys, geopoliittiset kysymykset, Venäjän heikkouden hyväksikäyttö sekä venäjänkielisten vähemmistöjen asema Baltiassa. Naton itälaajentuminen nähtiin osana Neuvostoliiton hajoamisesta alkanutta kehityskulkua, jossa länsimaat pyrkivät opportunistisesti hyötymään Venäjän poliittisesta alennustilasta. Naton itälaajentumisen pelättiin lietsovan äärikansallismielisiä voimia Venäjän hauraassa sisäpoliittisessa tilanteessa. Kylmän sodan jälkeinen muuttunut strateginen toimintaympäristö näyttäytyi Venäjän eristämisenä sekä maantieteellisesti että poliittisesti Euroopasta. Suurvaltasuhteiden vaikutus käytyyn julkiseen keskusteluun oli ilmeinen, sillä keskustelun määrä lisääntyi Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteiden näennäisesti lämmetessä, ja loppui täysin suhteiden jäädyttyä 1990-luvun lopussa, useaa vuotta ennen Baltian maiden Nato-jäsenyyksien ratifiointia. Argumentoidut keinot, joilla Naton itälaajentuminen tulisi estää, vaihtelivat laajasti sekä vaihtuvan ulkopoliittisen suuntauksen että ajallisen kontekstin osalta. 1990-luvun alussa pyrkimys diplomatiaan ja Venäjän sisällyttämiseen yhteisiin turvallisuuspoliittisiin rakenteisiin vaihtui maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa yhä enemmän sotilaalliseen ja taloudelliseen painostukseen erityisesti Nato-jäsenyyttä hakevia Baltian maita kohtaan. Tarkasteluajanjakson aikana Venäjä kääntyi yhä autoritaarisempaan suuntaan, ja Naton itälaajentumisesta johdetut tulevaisuudennäkymät näyttäytyivät julkisessa keskustelussa synkkinä. Naton todettiin käyttäneen 1990-luvun alun Venäjän heikkoutta hyväkseen laajentamalla vaikutuspiiriään Venäjän lähiulkomaihin, mitä Venäjä ei voinut hyväksyä.