Ne bis in idem -kielto ja sen rajoittaminen EU-oikeudessa hallinnollisten veroseuraamusten ja rikosoikeudellisten rangaistusten välisessä suhteessa

Abstract

Tutkielma käsittelee ne bis in idem -kieltoa koskevan oikeuskäytännön kehitystä EU-oikeudessa. Siinä selvitetään kuinka laajasti ne bis in idem -periaatteen mukainen kahdesti syyttämisen ja rankaisemisen kielto estää kaksinkertaiset hallinnolliset (vero-oikeudelliset) ja rikosoikeudelliset sanktiomenettelyt EU-oikeudessa sekä EU-oikeuden soveltamisen kannalta tärkeän Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) piirissä. Tutkielmassa on kaksi keskeistä teemaa. Se käsittelee ne bis in idem -kiellon tulkinnan kehittymistä sekä kiellon soveltamisalan laajentumisen, että sen rajoittamisen näkökulmasta. Päähuomio on 2000 -luvulla syntyneessä oikeuskäytännössä.

Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen. Sen keskeiset oikeuslähteet koostuvat Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisuista. EUT:n oikeuskäytäntö perustuu perusoikeuskirjan (POK) 50 artiklan ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklan sisältämien ne bis in idem -kielloille. EIT:n oikeuskäytäntö taas nojaa EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan ne bis in idem -kieltoon.

Voidaan todeta, että EU-oikeudessa erityisesti kahdesti syyttämisen kielloksi tulkitun ne bis in idem -kiellon soveltamisalan laajentuminen rikosoikeudellisen luonteen omaaviin veroseuraamuksiin ja yleisemmin hallinnollisiin sanktiomenettelyihin on tehnyt siitä vahvan perusoikeudellisen oikeussäännön. Ne bis in idem -kiellon asettama estevaikutus rajoittaa tehokkaasti jäsenvaltioiden ja EU:n toimielinten harjoittamaa julkista rankaisuvaltaa (jus puniendi) myös varsinaisten rikosoikeudellisten menettelyjen ulkopuolella hallinnollisissa sanktiomenettelyissä.

Viimeaikaisten ratkaisujen A ja B v. Norja (EIT/2016) ja Menci (EUT/2018) perusteella tuomioistuinten voidaan havaita omaksuneen uuden sallivamman kannan ne bis in idem -kiellon rajoittamiseen niissä tapauksissa, joissa kaksinkertaiset hallinnolliset ja rikosoikeudelliset menettelyt ovat yleisen edun mukaisia ja muodostavat in concreto koordinoidun kokonaisuuden. Lisäksi kaksinkertaisten menettelyjen tulee olla yksilön kannalta ennakoitavissa. Hyväksyttävien rajoitusten on täytettävä tuomioistuinten yksilöimät ehdot. EUT:n osalta hyväksyttävän rajoituksen tulee olla POK 52(1) yleisten rajoitusehtojen mukainen. EIT:n hyväksymän rajoituksen tulee perustua riittävän aineellisen ja ajallisen yhteyden kriteereille, joiden perusteella päällekkäiset menettelyt voidaan tulkita toisiaan täydentäviksi.