Vesienhoitosuunnitelma turvetuotannon ympäristölupaharkinnassa - kovaa pehmeää sääntelyä

Abstract

Turvetuotannon sääntely-ympäristö on monipuolista ja se pitää sisällään sekä laintasoista sääntelyä että sitä täydentäviä muodollisesti sitomattomia suunnitelmia ja ohjeistuksia. Turvetuotanto on luvanvaraista toimintaa, eli sille on oltava ympäristönsuojelulain mukainen ympäristölupa. Ympäristölupa on keskeinen turvetuotantoa ja sen ympäristövaikutuksia ohjaava sääntelyllinen instrumentti. Turvetuotannosta aiheutuvat vesistövaikutukset ovat usein ratkaisevia turvetuotannon sallittavuuden kannalta, minkä vuoksi oikeudelliselta luonteeltaan muodollisesti sitomattomaksi lupaharkinnan liitännäisaineistoksi ymmärretyllä vesienhoitosuunnitelmalla on ollut korostunut asema turvetuotannon ympäristölupien hylkäysperusteena.

Tutkielmassa käsitellään yleisemmällä tasolla soft law -tyyppisten oikeuslähteiden tosiasiallista vaikuttavuutta ympäristöoikeudellisessa ratkaisutoiminnassa sekä keskitytään erityisesti tarkastelemaan vesipuitedirektiiviin pohjautuvien vesienhoitosuunnitelmien asemaa turvetuotannon ympäristölupaharkinnassa. Tutkielmassa pyritään selvittämään erityisesti, miten vesienhoitosuunnitelman asema turvetuotannon ympäristöluparatkaisuissa on muuttunut EU-tuomioistuimen vahvistettua vesipuitedirektiivin ympäristötavoitteet jäsenvaltioita sitoviksi tavoitteiksi.

Keskeisenä tutkimuskohteena ja -aineistona ovat korkeimman hallinto-oikeuden ja ympäristölupaviranomaisen turvetuotantoa koskevat ratkaisut, joiden avulla pyritään selvittämään vesienhoitosuunnitelman tosiasiallista merkitystä ympäristölupaharkinnassa. Tutkielma on metodiltaan pääasiassa lainopillinen, minkä lisäksi siinä hyödynnetään osin ympäristöoikeudellisen ratkaisun teorian ja laadullisen empiirisen tutkimuksen metodeja.

Vesienhoidon ympäristötavoitteet ovat oikeuskäytännössä muodostuneet ympäristölupapäätösten kannalta ratkaiseviksi. Mikäli turvetuotantohanke vaarantaa ympäristötavoitteiden toteutumisen, lupaa ei myönnetä. Vesienhoitosuunnitelmien luonnehtiminen lupaharkinnassa huomioon otettavaksi liitännäisaineistoksi ei näyttäisi enää vastaavan niiden tosiasiallista oikeudellista merkitystä, minkä vuoksi ympäristötavoitteiden sitovuudesta tulisikin säätää erikseen lailla.