Ylikompensatorinen sopimussakko ja sovittelu – Oikeustaloustieteellinen näkökulma

Abstract

Oikeustaloustieteellinen näkökulma pohjautuu usein uusklassisen taloustieteen esittämälle rationaalisen päätöksentekijän mallille, jossa osapuolet solmivat sopimuksia oman hyvinvointinsa maksimoimiseksi. Tuomioistuimen rooli on varmistaa, että sovittu pitää. Vapailla markkinoilla ja vapaasta tahdosta solmitulle sopimukselle tulisi aina antaa oikeussuojaa. Tämä on talouden kannalta tehokkainta. Tätä taustaa vasten common law- järjestelmien paternalistinen lähestymistapa ylikompensatorisiin sopimussakkoihin on muodostunut eräänlaiseksi ikuisuusaiheeksi yhdysvaltalaisessa law and economics -kirjallisuudessa. Miksi osapuolet eivät saa sopia vahingot ylittävistä sakoista? Miksi taloudellisesta tehokkuudesta kehuttu common law- järjestelmä rajoittaa sopimista? Tässä työssä pyrin selvittämään, miten Suomen voimassa oleva oikeus suhtautuu ylikompensatorisiin sopimussakkoihin. Sopimussakkojen kannalta sopimusvapautta Suomessa rajoittaa mahdollisuus sopimuksen sovitteluun. Sovittelua ja sopimussakon funktioita peilataan tässä työssä oikeustaloustieteellisiin argumentteihin ja sovitellaan peliteorialle pohjautuvaan analyysikehikkoon. Lopuksi analysoin kehikon pohjalta, miten tämä kaikki toteutuu korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Työn keskeinen lopputulema on, että teoriassa kohtuus antaa joustavana instrumenttina tuomioistuimelle mahdollisuuden vastata suurimpaan osaan esitettyistä argumenteista. Oikeuskäytännön perusteella kuitenkin vaikuttaa, että käytännössä sovittelua ei suoriteta aina taloudellisesti optimaalisella tavalla. Korkea sovittelukynnys voi toimia tehokkaiden sopimusrikkomusten esteenä. Positiivistakin on. Sovittelulla on onnistuttu esimerkiksi poistamaan joitakin rangaistusluontoisiin sopimussakkoihin liittyviä moraalikadon ongelmia.