Terveydentilaan perustuva työsyrjintä käräjäoikeuksien ratkaisukäytännössä

Abstract

Tutkielma tarkastelee terveydentilaan perustuvaa työsyrjintää kotimaisten käräjäoikeuksien ratkaisukäytännössä. Tutkimuksen kohteena on rikoslain 47 luvun 3 §:n mukaisen työsyrjintäsäännöksen soveltaminen käräjäoikeuksien ratkaisuissa. Aikaisemman tutkimuksen ja viranomaisaineiston perusteella terveydentilaan perustuva syrjintä on työelämässä yleisimmin esiintyvä syrjintäperuste, mutta vain pieni osa tapauksista etenee rikosprosessiin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisissa tilanteissa tällaiset tapaukset tulevat tuomioistuimen arvioitaviksi sekä miten tuomioistuimet arvioivat tunnusmerkistön täyttymistä.

Tutkimus on empiirinen oikeustutkimus, joka sijoittuu oikeussosiologian kenttään. Tutkimusaineisto koostuu 28 käräjäoikeuksien vuosina 2015–2024 antamista tuomioista, joita analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysi kohdistuu erityisesti tapauksiin liittyviin olosuhteisiin ja työsuhteen vaiheisiin sekä tuomioistuinten oikeudelliseen arviointiin, mukaan lukien vertailuasetelma, näyttökysymykset sekä hyväksyttävän ja painavan syyn arviointi.

Tutkimus osoittaa, että käräjäoikeuksien arvioitaviksi päätyneet tapaukset keskittyvät pääosin työsuhteen päättämistilanteisiin, erityisesti koeaikapurkuihin ja irtisanomisiin sairauspoissaolojen yhteydessä. Työsuhteen aikaista menettelyä koskevia tapauksia oli aineistossa vain muutama, eikä työhönottoa koskevia tapauksia esiintynyt lainkaan. Johtopäätöksenä on, että terveydentilaan perustuva työsyrjintä näyttäytyy käräjäoikeuksien ratkaisukäytännössä varsin valikoituneena ilmiönä. Käräjäoikeuksien arvioinnissa korostuu ennen kaikkea työnantajan menettelyn ajallinen yhteys tietoisuuteen syrjintäperusteesta sekä työnantajien esittämien perusteiden hyväksyttävyys ja uskottavuus. Tutkimus osoittaa myös, että nimenomainen vertailuasetelma jää käytännön arvioinnissa vähäisempään rooliin kuin syrjintäarvioinnin teoreettinen malli antaisi olettaa.