Kiinteistöhankintojen ennakkovalvonta kansallisen turvallisuuden kontekstissa

Abstract

Maanomistuksen on tunnistettu olevan yksi kansalliseen turvallisuuteen vaikuttavista tekijöistä, minkä vuoksi viranomaisilla on oltava riittävä tilannekuva riskitekijöistä, joita kiinteistöomistuksiin liittyy, sekä riittävät keinovalikoimat, jotta kansallista turvallisuutta vaarantaviin kiinteistöomistuksiin voidaan tarvittaessa puuttua. Tämän lähtökohdan puitteissa 1.1.2020 astui voimaan lait kansallisen turvallisuuden varmistamisesta alueiden käytössä ja kiinteistöomistuksissa, joiden tavoitteena on mahdollistaa kansallisen turvallisuuden huomioiminen kiinteistökaupoissa ja alueiden käytön suunnittelussa. Tutkielman keskiössä on laki eräiden kiinteistöhankintojen luvanvaraisuudesta, joka on lainsäädäntökokonaisuuden mahdollistama kevein viranomaiskeino puuttua kiinteistöhankintoihin. Tarkastelun keskiössä on lupalain soveltamisalassa havaittavat puutteet, joiden vuoksi kansallinen turvallisuus saattaa vaarantua. Muiden lainsäädäntökokonaisuuteen kuuluvien lakien osalta tarkastellaan sitä, mikä näiden merkitys on lupalakia täydentävinä lakeina kansallisen turvallisuuden varmistamisessa kiinteistövaihdannassa ja -omistuksissa. Tutkielman keskeisin tutkimusmenetelmä on lainoppi. Lainopillisin keinon tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan tutkielman kannalta keskeisten lakien sisältöä ja muodostetaan käsitys kiinteistöhankintojen valvontaa koskevan sääntelyn tasosta, sekä lakien välisistä keskinäissuhteista. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiassa lain esitöihin ja muuhun viranomaisaineistoon mutta myös oikeudellista kirjallisuutta hyödynnetään soveltuvin osin. Lainopilliselle tutkielmalle tyypillisesti tutkielmassa on havaittavissa myös oikeusvertaileva ote, mutta puhtaasti oikeusvertailevasta tutkielmasta ei ole kyse. Tutkielmassa havaitaan, että lainsäädäntökokonaisuus muodostaa viranomaisille varsin hyvän keinovalikoiman puuttua kansallista turvallisuutta vaarantaviin kiinteistöomistuksiin. Lainsäädäntökokonaisuuteen kuuluvien lakien eriävien soveltamisalojen vuoksi, lakien nojalla on mahdollista puuttua hyvin erilaisiin tilanteisiin, jotka potentiaalisesti voivat muodostaa uhkan kansalliselle turvallisuudelle. Keskeisimpinä puutteina tutkielman keskiössä olevassa lupalaissa havaitaan, ettei sen myötä ole mahdollista puuttua kiinteistökaupan jälkeen tapahtuviin muutoksiin kiinteistön käyttötarkoituksessa tai kiinteistön omistavan yhteisön yhtiörakenteessa. Lupalain soveltamisala ei myöskään kata maanvuokrausta tai epäsuoraa kiinteistönomistusta. Näiltä osin tutkielmassa on esitetty mahdollisia keinoja, joilla lainsäädäntöä voitaisiin jatkokehittää, jotta valvonta huomioisi suoran kiinteistöomistuksen ohella paremmin myös muut kiinteistön vallintamuodot.