Suvaitsematon vai suvaitseva Suomi? : Rotu ja rasismi maahanmuuttopoliittisissa eduskuntakeskusteluissa 1990-2001

Abstract

Erottelen opinnäytetyössäni kolme maahanmuuttopoliittisen keskustelun kautta aikavälillä 1990-2001 lähteenäni eduskuntakeskustelut. Liittyminen Euroopan neuvostoon vuonna 1989 pakotti Suomen yhdenmukaistamaan ulkomaalaislainsäädäntöään eurooppalaiseen standardiin, joka vaati irtautumista aiemmasta tietoisen torjuvasta politiikasta. 1990-luvun ensimmäisen puoliskon lainsäädäntö oli tempoilua ulkoisten vapauttamispaineiden ja rajoittavien vastaiskujen välillä. Vuodenvaihteessa 1990-91 somalipakolaisten saapuminen toimi pahaenteisenä esimerkkinä niille, jotka vastustivat Suomen rajojen avaamista pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Eduskunnassa epäiltiin ääneen pakolaisten kertomuksia sorrosta ja hädästä, pakolaisia syytettiin keinottelusta ja heidän nähtiin muodostavan kestämättömän taakan laman kanssa painivalle valtiolle. Väittelyt siitä, tulisiko uuden ulkomaalaislain pykälän lukea ”turvapaikka annetaan” vai ”turvapaikka voidaan antaa,” tiivistivät suomalaisten kansanedustajien pelot hallitsemattomasta maahanmuuttaja- ja pakolaistulvasta joka vaarantaisi Suomen olemassaolon. Onkin syytä korostaa poikkeuksellisen yhdenmukaisuuden myytin keskeisyyttä suomalaiselle omakuvalle. Kääntöpuolena suomalaisuuden määritelmästä tuli niin ahdas, että RKP:n kansanedustajien maahanmuuttomyönteisyys nähtiin lähtökohtaisesti epäilyttävänä ja syynä kyseenalaistaa heidän isänmaallisuuttaan. Koska paine muuttaa maahanmuuttolakeja tuli Suomen ulkopuolta, kansanedustajien enemmistön todellinen suhtautuminen maahanmuuttoon oli varsin ambivalentti. Tästä syystä heillä ei ollut käsitellä suomalaisen rasistisen syrjinnän ja väkivallan aaltoa joka seurasi ensimmäisiä suuria pakolaisjoukkoja. Eduskuntakeskusteluissa käsiteltiin näitä ääri-ilmiöitä ikään kuin tuontitavarana, jonka maahanmuuttajat olivat mukanaan tuoneet. Vasta rasismin henkilöityminen skinheadeihin 1990-luvun puolivälissä avasi kansanedustajille konkreettisen tavan puhua suomalaisten rasismista. Laman jälkeistä Suomea leimasi huoli syrjäytymisvaarassa olevasta nuorisosta ja sen tulevaisuuden turvaamisesta. Kansanedustajat uskoivat, että vahventamalla lainsäädännön syrjintäpykäliä, he näyttäisivät esimerkillään Suomen kansalle että rasistinen syrjintä ja väkivalta tuli ottaa vakavasti. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä keskustelu maahanmuutosta hiljeni vähitellen eduskunnassa. Lipposen I hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen ohjelma, ensimmäinen laatuaan Suomessa, tarkoitti että rasismin ja syrjinnän kysymykset tulivat osaksi virallista hallitusohjelmaa.