Spontaanipuheen fonologian numeeriset menetelmät 1-5-vuotiaiden tutkimuksissa

Abstract

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella, millaisia numeerisia menetelmiä on käytetty 1–5-vuotiaiden lasten spontaanin puheen tutkimuksissa sekä kuinka luotettaviksi nämä menetelmät on arvioitu. Spontaanipuheen havainnointi antaa keskeistä tietoa siitä, miten lapsi hyödyntää fonologisia taitojaan luonnollisessa kommunikaatiossaan, ja sen numeerinen analyysi mahdollistaa mitattavan ja objektiivisen taitojen tarkastelun.

Toteutimme tutkimuksen systemaattisena kirjallisuuskatsauksena, ja tutkimusaineisto haettiin seuraavista tietokannoista: PsychINFO- ja PubMed. Aineistoon valikoitiin vertaisarvioituja tutkimuksia, jossa hyödynnettiin numeerisia menetelmiä osana spontaanipuheen fonologian tutkimusta. Lopulliseen analyysiin valikoitui yhteensä 10 artikkelia.

Tulosten perusteella yleisimmin käytettyjä numeerisia menetelmiä olivat konsonanttien oikeellisuusprosentti (PCC) ja ilmauksien fonologinen keskipituus (pMLU). Molemmissa menetelmissä todettiin korkeita luotettavuusarvoja. Menetelmien käyttöön liittyy kuitenkin eroavaisuuksia reliabiliteettiarviot tehneissä arvioijissa, arvioitujen näytteiden määrässä sekä litteroinnin tasossa. Nämä kaikki voivat vaikuttaa reliabiliteetin arviointiin ja tulosten toistettavuuteen.

Katsauksen perusteella voidaan todeta, että PCC- ja pMLU-menetelmät ovat käyttökelpoisia ja luotettavia välineitä lasten spontaanipuheen fonologian arviointiin. Rajoitteena katsauksessa olivat pieni otoskoko ja vaihtelevat tutkimusasetelmat, jotka vaikeuttivat tulosten arviointia sekä yleistettävyyttä. Tulevaisuuden tutkimuksessa huomiota tulisi kiinnittää reliabiliteettiarvojen systemaattiseen raportointiin. Jatkossa spontaanin puheen analysointia voidaan mahdollisesti hyödyntää nykyistä enemmän ja systemaattisemmin fonologisten taitojen kliinisessä arvioinnissa.