Kansainvälisistä siviilioikeudellisista sopimuksista kansalliseen rikoslakiin : rikosprosessin hyödyntäminen lapsikaappaussääntelyn tavoitteiden saavuttamisessa

Abstract

Kansainväliset lapsikaappaukset ovat moniulotteinen ja vakava ongelma. Matkustuksen helpottumisen myötä kansainväliset parisuhteet, kansainväliset perheet ja myös lapsikaappaukset ovat yleistyneet. Perhesuhteissa ja lapsen huoltoa koskevissa asioissa on yhä useammin kansainvälinen ulottuvuus. Tällaisia valtion rajat ylittäviä oikeudellisia ongelmia voidaan ratkoa vain kansainvälisellä yhteistyöllä, joka perustuu valtioiden väliseen keskinäiseen luottamukseen.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kansainvälistä lapsikaappausta siviili- ja rikosprosessioikeudellisesta näkökulmasta. Kuten suurin osa oikeustieteellisestä tutkimuksesta on tämäkin tutkimus lähinnä lainopillinen eli oikeusdogmaatiikkaa. Lisäksi eri valtioiden rikoslainsäädännön ja oikeuskäytännön vertailu on olennainen osa tätä tutkimusta. Tutkimuksen keskiössä on siviiliprosessin ja rikosprosessin vertailu. Tutkimuskysymyksenä on: Minkälaisia erilaisia tavoitteita lapsikaappaussääntelyn taustalla on ja pitäisikö tavoitteiden toteuttamiseksi lapsikaappaustilanteessa valita siviilioikeudellinen tie, rikosoikeudellinen tie vai molemmat?

Tärkeimmät tutkimuksessa käytetyt lähteet ovat kansallinen lainsäädäntö ja esityöt, EU-oikeudelliset instrumentit sekä kansainväliset sopimukset, joista tärkein on Haagin sopimus. Lisäksi ulkomaisten oikeustieteellisten julkaisujen avulla pyrin osoittamaan, että Suomessakin saattaisi olla tarpeen pohtia rikosprosessin hyödyntämisen mahdollisuuksia lapsikaappaustilanteissa aiempaa tarkemmin ja ennakkoluulottomammin. Kansallista tutkimustietoa sen kummemmin rikosprosessin hyödynnettävyydestä kuin siviiliprosessin ylivoimaisuudesta ei juurikaan ole.

Lukuisista sopimuksista ja kansainvälisestä yhteistyöstä huolimatta lapsikaappaukseen ilmiönä ei ole pystytty riittävän tehokkaasti puuttumaan. Rikosoikeuden keinojen käyttö lapsikaappauksiin reagoinnissa herättää mielenkiintoa eri puolilla maailmaa samalla kun Haagin sopimuksen siviilioikeudellinen summaariseksi tarkoitettu prosessi saa erityisesti kiiretilanteissa kritiikkiä tulkinnanvaraisuudestaan ja tehottomuudestaan. Lapsikaappauksia tulisi arvioida ja tarkastella enemmän oikeudenalarajat ylittävänä ilmiönä. Tällöin ratkaisuja lapsikaappaustilanteisiin voitaisiin löytää eri oikeudenalojen sisältämää sääntelyä ja sääntelyn tarjoamia keinoja yhdistelemällä. Rikosoikeudellisten keinojen ei pitäisi jäädä hyödyntämättä lapsikaappaustilanteissa, vaikka niiden toimivuudesta ja tehokkuudesta palauttaa lapsia asuinvaltioonsa ei vielä olekaan tehty riittävästi tutkimusta. Vanhempien pitäisi voida hyödyntää kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen lapsensa kotiin.