Sosiaalityöntekijän lainvastaisina kumotut sijaishuollon yhteydenpidon rajoittamispäätökset hallinto-oikeudessa: sosiaalisen ja oikeudellisen tiedon rajapinnalla

Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen sosiaalityöntekijöiden tekemiä viranomaispäätöksiä sijaishuollon yhteydenpidon rajoittamisesta, jotka hallinto-oikeus on ratkaissut oikeudellisessa arvioinnissa lainvastaisiksi. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa perusteista, joilla hallinto-oikeus on muuttanut sosiaalityöntekijän tekemää valituksenalaista päätöstä yhteydenpidon rajoittamisesta. Tutkielmassa analysoin sosiaalityöntekijän päätöksenteon pohjana tekemää lapsikohtaista harkintaa, lapsen edun arvioimista ja lain soveltamista päätöksentekoprosessissa. Aineistona tutkielmassa ovat 15 kappaletta yhteydenpidon rajoittamista koskevaa päätöstä.

Tutkielma paikantuu sosiaalisen ja oikeudellisen tiedon rajapintaan, jossa sijaishuollon yhteydenpidon rajoittamispäätöksiä tehdään sosiaalityön ammatillisen harkinnan ja lainsäädännön asettamien reunaehtojen jännitteessä. Teoreettinen viitekehys muodostuu lastensuojelun päätöksentekoa koskevasta tutkimuksesta sekä Bergerin ja Zelditchin (1993) institutionaalisen logiikan teoriasta, jonka avulla tarkastelen lastensuojelun ja hallinto-oikeuden päätöksentekoa.

Tutkielman tutkimuskysymykset ovat seuraavat 1) Minkälaisin perustein hallinto-oikeudessa rajoitetaan tai kumotaan lainvastaisina viranomaispäätöksiä yhteydenpidon rajoittamisesta ja 2) Miten sosiaalityöntekijän harkinta, lapsen edun arviointi ja lain soveltaminen menettelysäännöksineen on toteutunut kumotuissa tai osin rajoitetuissa yhteydenpidon rajoittamispäätöksissä?

Tulokset osoittavat, että päätöksen rajoittamiseen tai kumoamiseen hallinto-oikeudessa johtavat perusteet liittyivät ensisijaisesti kuulemiseen liittyviin menettelyvirheisiin sekä päätösten perusteluihin, jotka eivät olleet lastensuojelulaissa tarkoitettuja perusteita. Sosiaalityöntekijöiden harkinta kiinnittyi kuulemisesta aiheutuvaan haittaan lapselle, lapseen kohdistuvaan vuorovaikutukseen, lapsen arkeen ja oireiluun. Hallinto-oikeuden ratkaisuissa otettiin vain rajallisesti kantaa siihen, miten päätökset toteuttivat lapsen etua. Yhteydenpidon rajoittamisen ilmiö näyttäytyi aineistossa sukupuolittuneena, sillä rajoitukset kohdistuivat ensisijaisesti lapsen ja äidin väliseen yhteydenpitoon.

Valtaosa päätösten voimassaoloajoista oli ehtinyt päättyä ennen hallinto-oikeuden ratkaisun antamista. Tutkimus osoittaa erillisyyksiä hallinto-oikeuden ja lastensuojelun institutionaalisissa logiikoista päätöksentekoprosessissa. Hallinto-oikeus kumosi lapsen edun mukaisiksi arvioituja valituksenalaisia päätöksiä menettelyvirheiden vuoksi ottamatta usein kantaa lapsen edun arviointiin. Tutkimus tekee näkyväksi tarpeen vahvistaa sosiaalityöntekijöiden oikeudellista osaamista, selkeyttää päätöksenteon rakenteita ja kehittää asianosaisten oikeusturvan toteuttavia dokumentointikäytäntöjä.