Puut osana rakennettua ympäristöä : Puiden arvottaminen Vironniemen Helsingin kaupunkisuunnittelussa 1812–1911

Abstract

Tutkin Helsingin Kruununhaan kaupunkiympäristön puiden arvottamista kaupunkisuunnittelussa vuosien 1812–1911 välisenä aikana. Tutkimukseni perustuu arkisto- ja kirjallisuuslähteisiin. Analysoimalla ensisijaisina lähteinä karttoja ja valokuvia vanhasta Helsingistä sekä tukevina lähteinä muuta arkisto- ja tutkimuskirjallista materiaalia käyn aineistoni kautta läpi fyysisen kaupunkitilan muutosta ja muutoksen vaikutusta vanhan Helsingin puustoon. Tutkin puiden kuvaamista vanhoissa kartoissa ja valokuvissa läpi vuosikymmenten. Lähdemateriaalin avulla etsin vastauksia kysymyksiin, kuten millä tavoin puiden arvottaminen tulee esiin tutkimastani materiaalista, ja miten puut näkyvät kartoilla. Toteutan tutkimuksen laadullisin menetelmin. Tutkimusmenetelmiksi olen valinnut lähilukumenetelmän, sisältöanalyysin ja kartallistamisen. Nämä menetelmät mahdollistavat monipuolisen aineiston systemaattisen ja tarkan läpikäynnin ja esittämisen. Tarkastelen tutkielmassani kahta Helsingin rakentajaksi kutsuttua henkilöä ja heidän suhdettaan puihin: arkkitehti C. L. Engeliä ja kaavoittaja J. A. Ehrenströmiä. Lisäksi tutkin Ehrenströmin ja Engelin vaikutusajan jälkeisiä, aineistostani nousseita Kruununhaan kaupunkipuiden olemassaoloon vaikuttaneita ilmiöitä ja tekijöitä. Helsingistä tehtiin Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, ja vuonna 1812 kaupunkia ryhdyttiin muokkaamaan Venäjän imperialistisen ideologian mukaiseksi vallan näyttämöksi. Engel palkattiin suunnittelemaan vanhan Helsingin alueelle julkisia rakennuksia. Ehrenström piirsi asemakaavan, jota toteuttaen Kruununhaan kadut rakennettiin vuosikymmenten kuluessa tasaisemmiksi, leveiksi ja suoriksi. Vanhoja pihapiirejä jäi uuden kaavan alle. Sadan vuoden kuluessa, kun Helsingin asukasmäärä seitsenkertaistui, puustoa hävitettiin kortteli kerrallaan rakentamisen tieltä. Tarkastelemissani kartoissa eri vuosikymmeniltä voidaan nähdä 1800-luvun epäjohdonmukaisuutta liittyen kartoilla kuvattuihin viheralueisiin. Valokuvissa 1860-luvulta alkaen kuvattiin kaupungin todellinen vehreys. Vanhan Helsingin haluttiin ilmentävän ideologian mukaista arvokasta kaupunkikeskustaa, ja erityisesti Ehrenströmille puiden arvo kaupungissa määräytyi tiukasti osana rakennettua monumentaaliympäristöä. Alueen pohjoisempien osien annettiin olla pidempään uudistamatta, jolloin olemassaollutta puustoa säästyi. Näitä puita ei kuitenkaan kuvattu kartoilla. Keskeisiä löydöksiä tutkielmassani ovat Kaisaniemenpuiston eteläisen ja itäisen viherjatkeen paikoin varsin runsaan puuston säilyminen 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille saakka kuin myös näiden puustoalueiden poisjättäminen kartoilta vuosikymmenestä toiseen. Lisäksi aineistosta nousee rakennetun luonnonympäristön osalta Pohjoisrannan puurivistön toistuva poisjättäminen kartoilta aina vuoteen 1885 saakka. Tutkielmastani käy ilmi, että puustoa suunniteltiin osaksi monumentteja eli julkisten rakennusten julkisivujen koristeiksi, ja näin tehden puut piirrettiin varmemmin kartoille. Yleensä kuitenkin kaava- tai kaupunkikartoille piirrettiin puita vain muotopuistoina. Engel pyrki suunnittelemaan puustoa rakennusten yhteyteen osaksi arvokasta ympäristöä. Engelin ja Ehrenströmin jälkeen vaikuttaneet kaupungin suunnittelijat huomioivat puuston uusien julkisten rakennusten ympärillä. Yksityisillä pihoilla puut saivat kasvaa, mikäli tonteilla oli niille tilaa. Joissakin tapauksissa yksityiset tahot saivat mahdollisuuden varmistaa puiden jättämisen tai istuttamisen rakentamisen kohteena oleville julkisten rakennusten tonteille. Aineistossani korostui puiden esteettinen välinearvo, eli kaupunkisuunnittelussa puut ensisijassa arvotettiin osaksi rakennettua monumentaaliympäristöä ja nimenomaan sidoksissa rakennuksiin. Esimerkiksi puiden palontorjuntaominaisuudet tai puiden terveyttä edistävien vaikutusten tuoma arvo nousi esiin vain harvoista arkistomateriaaleista, yleensä käyskentelypuistoja käsittelevistä aineistoista. 1900-luvun alussa uudet rakennukset eivät edustaneet enää monumentaalista Helsinkiä, ja viheralueita alettiin kuvata kaavakartoilla järjestelmällisemmin myös katujen varsilla, joskin jo vuonna 1878 Claes Kjerrström pyrki piirtämään myös yksityisten tonttien puut näkyviin kaupunkikartalle.