Syömishäiriöön sairastuneen ja hänen läheistensä psykososiaalinen tuki Suomen, Ruotsin ja Norjan kansallisissa hoitosuosituksissa
Ladataan...
834.5 KB
suljettu
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
Pysyvä osoite
Verkkojulkaisu
DOI
Tiivistelmä
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on analysoida Suomen, Ruotsin ja Norjan kansallisia syömishäiriöiden hoitosuosituksia psykososiaalisen tuen näkökulmasta. Psykososiaalisella tuella tutkielmassa viitataan tukeen, joka huomioi ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin lisäksi sosiaalisen elämäntilanteen. Tutkielman tavoitteena on tuottaa tietoa psykososiaalisen tuen sisällöstä sekä lisätä ymmärrystä siitä, miten psykososiaalinen tuki huomioidaan osana syömishäiriöiden hoitoa.
Koska hoitosuosituksissa painottuvat usein lääketieteelliset hoitomuodot, voidaan psykososiaalisen tuen avulla perustella esimerkiksi sosiaalityön merkitystä hoitoprosessissa. Lisäksi tietoa on mahdollista hyödyntää sosiaalityön kehittämisessä ja sosiaalipoliittisessa vaikuttamistyössä. Tutkimuskysymyksinä esitettiin, miten psykososiaalinen tuki hoitosuosituksissa määritellään, millaisia psykososiaalisen tuen tarpeita syömishäiriöön sairastuneilla on ja millaisia psykososiaalisen tuen tarpeita syömishäiriöön sairastuneiden läheisillä on. Tutkielman aineistona toimivat Suomen, Ruotsin ja Norjan kansalliset syömishäiriöiden hoitosuositukset. Aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustulosten analyysissä hyödynnettiin Urie Bronfenbrennerin ekologista systeemiteoriaa, jonka viitekehyksessä syömishäiriötä tarkastellaan yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena.
Tutkielman tulokset osoittivat, että psykososiaalinen tuki nähdään vahvasti syömishäiriöiden hoitoon osallistuvien ammattilaisten antamana asiantuntijatukena. Myös terapioilla oli hoitosuosituksissa erityisen merkittävä asema. Psykososiaalinen tuki määrittyi ennen kaikkea yksilön itsensä ja hänen läheisten ihmissuhteidensa tukemisena. Syömishäiriön nähtiin vaikuttavan kokonaisvaltaisesti sairastuneen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Psykososiaalisen tuen avulla oli tärkeää kannustaa ja motivoida sairastunut myös itse aktiivisesti osallistumaan hoitoprosessiin. Lisäksi syömishäiriön nähtiin vaikuttavan myös perheenjäseniin ja muihin sosiaalisiin suhteisiin. Tärkeäksi osoitettiin myös perheenjäsenten ja muiden läheisten hyvinvoinnin ja jaksamisen turvaaminen erityisesti psykoedukaation avulla.
Tulokset osoittivat myös, että sosiaalityön asema ja merkitys kansallisissa hoitosuosituksissa oli vähäinen. Suomen ja Norjan kansallisissa hoitosuosituksissa sosiaalityötä tai sosiaalityöntekijää ei mainittu kertaakaan. Ruotsin kansallisissa hoitosuosituksissa sosiaalityö tuli sitä vastoin esille useassa eri kohdassa. Sosiaalityön todettiin olevan olennainen osa hoitoprosessia sellaisissa tilanteissa, joissa syömishäiriöön sairastunut ei tarvinnut akuuttia lääketieteellistä hoitoa. Syömishäiriöön sairastuneen toipuminen sairaudesta vaatii toimenpiteitä systeemiteorian eri tasoilla. Psykososiaalinen tuki kohdistuukin parhaimmillaan sairastuneen lisäksi hänen perheeseensä, sosiaalisiin verkostoihin ja toisaalta myös rakenteellisiin olosuhteisiin.
Jatkossa olisi mahdollista tutkia pohjoismaisten hoitosuositusten eroja ja yhtäläisyyksiä. Lisäksi olisi mielenkiintoista tarkastella sitä, miten syömishäiriöön sairastuneet kokevat psykososiaalisen tuen ja miten paljon se vastaa hoitosuosituksia. Tärkeää olisi analysoida myös sitä, miten sosiaalityöntekijät itse kokevat psykososiaalisen työn tärkeyden ja merkityksen työssään syömishäiriöpotilaiden kanssa ja millaisia koulutuksellisia tarpeita psykososiaaliseen työhön liittyy.