Rakentaminen suunnittelutarvealueella rakentamislain ja alueidenkäyttölain murroksessa

Abstract

Vuonna 2018 käynnistetty maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) kokonaisuudistus on edennyt vaiheittain. Rakentamista koskeva sääntely erotettiin omaksi rakentamislaikseen, joka tuli voimaan vuonna 2025, kun taas kaavoitusta ja alueiden käyttöä koskevaa sääntelyä uudistetaan edelleen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten lainsäädäntöuudistukset vaikuttavat rakentamisluvan myöntämisen edellytyksiin suunnittelutarvealueella. Erityisenä tarkastelukohteena on rakentamislain 46 §:n mukainen sijoittamisharkinta sekä se, miten kunnan kaavoitusmonopolin ja maanomistajan omaisuudensuojan välinen suhde tulee muuttumaan. Rakentamislain uudistus on poistanut erillisen suunnittelutarveratkaisun ja siirtänyt luvan myöntämisen perusteena olleen erityisten edellytysten arvioinnin osaksi rakentamislupaa. Keskeinen muutos liittyy RakL:n 46 §:ään sisältyvän haittakynnyksen korottamiseen, jolla tavoitellaan luvittamisen helpottumista erityisesti yksittäisissä pientalohankkeissa. Muutos nostaa kielteisen lupapäätöksen kynnystä ja selkeyttää maanomistajan asemaa. Samalla lupaharkinta sidotaan aikaisempaa konkreettisemmin kunnan ajantasaisiin kaavoitustietoihin. Maanomistajan oikeusasemaa vahvistetaan myös lyhentämällä kaavallisten rakennuskieltojen ja toimenpiderajoitusten kestoa ja maksimiaikoja. Tutkielmassa osoitetaan, että sääntelyuudistukset tulevat todennäköisesti parantamaan maanomistajan oikeusvarmuutta, ennakoitavuutta ja omaisuudensuojan toteutumista. Kunnalla säilyy kuitenkin edelleen laaja harkintavalta alueensa maankäytön suunnittelussa. Tutkimuksen johtopäätöksiin liittyy kuitenkin epävarmuuksia. Uudistuspaketin lopullinen vaikutus riippuu siitä, minkä sisältöisenä alueidenkäyttölaki lopulta tulee voimaan, millaiseksi uusi oikeuskäytäntö muodostuu ja miten kunnat tosiasiallisesti käyttävät valmiissa laissa niille annettua harkintavaltaa.