Myönteinen erityiskohtelu koulutuksellista tasa-arvoa edistämässä

Abstract

Suomalainen koulutusjärjestelmän vahvuutena nähdään sen mahdollisuus tuottaa yhdenvertaista ja koulutukselliseen tasa-arvoon tähtäävää perusopetusta ympäri Suomea. Mahdollisuuksien tasa-arvon ja pienten oppimiserojen takaaminen oppilaan sukupuolesta, asuinpaikasta tai sosioekonomisesta taustasta riippumatta on tavoite, johon koulutusjärjestelmällä pyritään vastaamaan. Tämän tavoitteen toteutumista ei voida enää pitää itsestään selvänä, kun yhteiskunnassa tapahtuva eriarvoistuminen heijastuu aktiivisesti myös koulutuksen järjestelmiin. Merkittävimpinä uhkatekijöinä tulevaisuuden tasa-arvoiselle koulutukselle voidaan nähdä alueellisen eriytymisen aiheuttamat koulujen väliset erot.

Koulujen välisiä eroja pyritään Suomessa tasoittamaan myönteisen erityiskohtelun rahoituksella, jonka avulla pyritään kohdentamaan lisäresursseja niiden alueiden kouluihin, jotka alueellisen huono-osaisuuden ja lisääntyneen tukitarpeen perusteella tarvitsevat eniten tukea opetuksen järjestämiseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena on syventyä tarkastelemaan positiivisen erityiskohtelun toteuttamista koulutasolla. Tutkimuksen avulla pyritään selvittämään, kuinka positiivisen erityiskohtelun määrärahoja kohdennetaan kouluissa niin, että jokaiselle oppilaalle pystyttäisiin takaamaan yhtäläinen mahdollisuus peruskoulun suorittamiseen. Tutkimuksen avulla pyritään myös selvittämään, millaisia kehityskohteita positiivisen erityiskohtelun mallin toteuttamiselle nähdään tulevaisuudessa.

Tutkimus toteutettiin haastattelemalla kuutta erään eteläsuomalaisen kaupungin rehtoria, jotka työskentelevät kouluissa, jotka kuuluvat kymmenen kaupungissa eniten positiivisen erityiskohtelun määrärahaa saavien koulujen joukkoon. Positiivisen erityiskohtelun määrärahaa kohdennettiin tutkittavissa kouluissa erityisesti koulun henkilöstön, kuten erityisopettajien, resurssiopettajien ja koulunkäynninohjaajien palkkaamiseen sekä jakotuntien mahdollistamiseen. Jokainen rehtoreista koki määrärahan merkittävänä tekijänä koulutuksellisen tasa-arvon mahdollistamisessa, vaikkakin lisäresurssin riittävyys nähtiin haastavana arvioinnin kohteena sen abstraktiuden takia.

Rehtorit pitivät positiivisen erityiskohtelun mallin kehityskohteina erityisesti sen lyhytnäköisyyttä, joka aiheutti haasteita pidemmän aikavälin koulutus- ja henkilöstösuunnitteluun. Olemassa olevien indikaattoreiden lisäksi muun muassa koulun sijantiin ja fyysisiin olosuhteisiin koettiin yhä tarvetta kiinnittää huomiota määrärahojen jakoperusteissa. Lisäksi myönteisen erityiskohtelun koettiin aiheuttavan oikeudenmukaisuuteen liittyviä haasteita, sillä sen nähtiin arvottavan ja leimaavan kouluja maineeltaan huono-osaisimmiksi.