"Mekin vaaransimme henkemme" : Taistelu miinanraivaajien asemasta 1992-2000

Abstract

Suomi määrättiin toisen maailmansodan päätyttyä raivaamaan sodan aikana Suomenlahteen ja Ahvenanmereen lasketut merimiinat. Raivauksen suoritti merivoimien Raivaajalaivasto, jonka henkilöstö koostui kantahenkilökunnasta, pestatuista siviileistä sekä varusmiehistä. Miinanraivaus päättyi vuonna 1950, sen aikana haavoittui 32 ja kaatui 28 miestä.

Raivaukseen osallistuneet varusmiehet eivät päässeet 1970- ja 1980-luvuilla perustettujen sotaveteraanitunnusten ja -etuuksien piiriin. Vuonna 1992 raivaukseen aikanaan osallistuneet varusmiehet alkoivat vaatia itselleen edellä mainittuja tunnuksia ja etuuksia. Tätä tehtävää hoitamaan perustettiin Miinanraivaajakilta ry.

Tässä tutkimuksessa kuvataan Miinanraivaajakillan järjestötoimintaa jäsenistönsä tunnusasian, etuuksien ja arvostuksen puolesta. Miinanraivaajakillan tavoitteena oli ensin saattaa jäsenensä rintamasotilastunnuksen piiriin. Tämän epäonnistuttua tavoite muuttui erilliseksi miinanraivaajatunnukseksi, jonka miinanraivaajat saivat vuonna 2000.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää: Miksi miinanraivaajat eivät saanet rintamasotilastunnusta, mutta saivat miinanraivaajatunnuksen? Miksi tässä kesti niin kauan? Miten miinanraivaajakillan toiminta vaikutti lopputulokseen?

Tutkimuksessa havaittiin, että miinanraivaajat jäivät rintamasotilastunnuksen ulkopuolelle pääasiassa siksi, että Veteraaniliitot vastustivat asiaa. Miinanraivaajatunnusta liitot puolestaan eivät vastustaneet. Tunnuksen saamisen kestoon vaikutti Veteraaniliittojen lisäksi usea seikka, kuten 1990-luvun lama, poliittinen vastustus sekä muut samanaikaiset veteraanihankkeet. Miinanraivaajatunnuksen perustamiseen suurin vaikutus oli Miinanraivaajakillalla. Ilman Miinanraivaajakillan toimintaa miinanraivaajat eivät olisi koskaan saaneet tunnusta.