Varhaisen vuorovaikutuksen merkitys epävakaan persoonallisuushäiriön kehityksessä ja oirekuvassa

Abstract

Opinnäytetyön tavoitteena on kuvata epävakaan persoonallisuushäiriön oirekuvaan johtavia syitä keskittyen erityisesti varhaisten vuorovaikutussuhteiden merkitykseen. Epävakaan persoonallisuushäiriön etiologiassa keskeisiksi tekijöiksi on osoitettu kiintymyssuhteen häiriöt, toistuva traumatisoituminen varhaislapsuudessa sekä mentalisaatiokyvyn ongelmat. Jotta näiden tekijöiden vaikutus persoonallisuushäiriön kehityksessä voitaisiin ymmärtää, käsitellään opinnäytetyössä aluksi kiintymyssuhdeteoriaa ja lapsen tunteiden säätelyn kehittymistä yleisesti. Myöhemmin kuvataan traumatisoitumista ja sen vaikutusta kiintymyssuhteisiin ja persoonallisuuden kehityksen häiriintymiseen.

Epävakaan persoonallisuushäiriön ydinpiirteitä ovat ihmissuhteiden myrskyisyys, tunteiden voimakas vaihtelevuus ja käyttäytymisen säätelyn häiriöt. Ihmissuhdevaikeuksien ja sietämättömän intensiivisten tunteiden taustalla on usein vaikeus tunnistaa ja säädellä tunteita sekä kiintymyssuhteiden turvattomuus. Kyky omien ja muiden ihmisten tunteiden, ajatusten ja toiveiden tunnistamiseen kehittyy varhaisessa lapsuudessa yhdessä vanhemman kanssa, ja tämä mentalisaatioksi kutsuttu kyky on edellytys toimiville ihmissuhteille ja omalle tunteidensäätelylle. Varhaisten ihmissuhteiden laatu on ratkaisevassa asemassa siinä, millaiseksi mentalisaatiokyky lapsuudessa kehittyy. Turvallinen, sensitiivinen ja lämmin vanhemmuus takaa parhaat olosuhteet tarkoituksenmukaisesti toimivalle mentalisaatiolle. Toistuvat traumaattiset tapahtumat varhaislapsuudessa ja lapsen tunteiden väheksyntä ja huomiotta jättäminen vaarantavat tarkoituksenmukaisesti toimivan mentalisaation kehityksen ja ovat riski epävakaan persoonallisuushäiriön kehitykselle.