Vesipuitedirektiivi kohtaa maankäytön suunnittelun

Abstract

Suomalainen vesienhoidon suunnittelu uudistui vuosituhannen alussa vuonna 2000 voimaan astuneeseen Euroopan unionin vesipolitiikan puitedirektiiviin perustuen. Aiemman ongelmakohtaisen lähestymistavan sijasta nykyisen vesienhoidon perusoletuksena on, että kaikkien vesien tila on hyvä vuoteen 2015 mennessä koko unionin alueella. Tarkastelun kohteena tässä tutkimuksessa on suomalaisen vesienhoidon suunnitettelun ja maankäytön suunnittelun yhdistäminen vesipuitedirektiivin tavoitteiden saavuttamiseksi, ympäristöpolitiikan integraation näkökulmasta.

Työ tehtiin laadullisella tutkimusotteella. Haastatteluaineistona koottiin näkemyksiä maamme ensimmäisten vesienhoitosuunnitelmien tekoprosessista valtakunnallisesti Suomen alueellisten ympäristökeskusten vesienhoitosuunnitelmien koordinaattoreilta tai siitä muutoin vastanneilta henkilöiltä, mukaan lukien vesienhoitosuunnitelmien kokoavat viranomaiset. Ahvenanmaa jätettiin tutkimusalueen ulkopuolelle sen vastatessa vesipolitiikan puitedirektiivin toteuttamisesta itsenäisesti.

Tutkimuksen tuloksena saatiin vastaukset seuraaviin kysymyksiin: 1. Miten maankäytön suunnittelun yhteys vesiensuojeluun on näkynyt EU:n vesipuitedirektiivin toteuttamiskeinon, vesienhoitosuunnitelmien, teossa sekä lopullisissa vesienhoitosuunnitelmissa? 2. Mitkä ovat olleet näiden kahden suunnittelusektorin yhteistyön suurimmat haasteet ja mahdollisuudet vesienhoitosuunnitelmien tekoprosessissa? Millaisina haasteet nähdään? 3. Millaisena alueellisten ympäristökeskusten vesienhoitosuunnitelmista vastaavat henkilöt näkevät maankäytön ja vesienhoidon suunnittelun välisen yhteistyön tulevaisuuden vesienhoitosuunnitelmien parissa?

Tutkimuksessa tehdyn analyysin perusteella vahvistui työn alussa esitetty oletus siitä, että mahdollisuuksia maankäytön suunnittelun ja vesienhoidon suunnittelun väliseen yhteistyöhön ei olla vielä kokonaan löydetty. Suomalainen vesienhoidon suunnittelu ja maankäytön suunnittelu on liian sektoraalista, jotta ympäristöpolitiikan tehokas integratio olisi mahdollista. Näiden suunnittelusektoreiden välillä ei esimerkiksi ole riittävästi yhteistyötä ja tiedonkulussa on puutteita. Riittämättömät resurssit ja työntekijää kohden liian suurien työmäärien hallinta ovat avaintekijöitä integraation eteenpäin viemiseksi ainakin vesienhoidon suunnittelussa. Myös aineistojen, erityisesti olemassa olevien paikkotietojen, saatavuus sekä maatalouden päästöjen hillitseminen ovat avainasemassa.