Kuinka Nato-kortit muuttuivat jokereiksi? – kansanedustajien Nato-kuvan kehitys integraation ajastapäättäväisen päättämättömyyden kauteen

Abstract

Tutkielmassa selvitetään kansanedustajien Nato-kuvan kehittymistä 1990-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen kymmenvuotiskauden loppuun. Pääaineistona ovat olleet viiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon eduskuntakeskustelujen pöytäkirjat (-95,-97,-01,-04 ja -09). Tutkielmassa esitetään, että kansanedustajien Nato-kuvaa hallitsi 1990-luvulla EU-integraation vaihe, jolloin Suomenkin suunta näytti käyvän kaikenkattavaan, myös Natoon suuntaavaan integraatioon EU:n ja Länsi-Euroopan unionin (WEU) kautta. Vuoden 2001 keskusteluissa Nato-jäsenyys sai eniten tilaa ja Euroopan puolustus näytti toteutuvan laajenevan Naton kautta. 2000-luvulla Nato-optio alkaa hallita ja padota eduskunnan Nato-keskustelua.

Kansanedustajien Nato-kantojen ”ison kuvan” kannalta keskeisiä ovat erityisesti SDP:n ja Keskustan edustajat. Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton edustajat ovat olleet johdonmukaisempia. Kokoomuksen edustajat ovat selkeimmin kannattaneet Nato-jäsenyyttä, kun taas Vasemmistoliitossa ollaan kylmän sodan jälkeen useimmin vastustettu kansainvälistä puolustuksellista yhteistyötä poislukien YK:n itse toteuttamat operaatiot.

Sen sijaan SDP:n ja Keskustan edustajat tuntuivat 2000-luvun alkuvuosina ajautuneen niin sanotun optiopolitiikan kannattajiksi. Vielä 1990-luvulla keskustalaiset vierastivat optiota. 1990-luvun keskusteluissa kokoomuslaiset taas kannattivat Nato-vaihtoehdon varaamista kääntyen kriittisemmiksi optiota kohtaan 2000-luvulla. Myöhempi optiokanta on kautta puoluekentän tarkoittanut Nato-kannan pidättämistä ja vetoamista vallitsevan muotoilun toimivuuteen. Sen sijaan vuosien 2004 ja 2009 selontekojen yhteydessä erityisesti Keskustan ja SDP:n edustajien valtavirta puolusti niin oppositiossa kuin hallituksessakin Suomen muuttumatonta mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä. Perimmäisen Nato-kannan panttaaminen provosoikin kysymyksen, oliko lukuisissa edustajissa sympatiaa Natoa kohtaan, jota nämä eivät vain tunnusta.

Kiinnostava jatkotutkimushaaste olisi selvittää, miksi optiopolitiikka aikoinaan vakiintui. Tutkielma päätyy pohtimaan, että 1990-luvun integraatiorynnistyksen jälkeisille vuosien 2001–2004 selontekojen väliselle kaudelle ajoittui Natoon kytkeytyvä negatiivisen vaikuttamisen tiivistymä ajaen erityisesti sosiaalidemokraattiset ja keskustalaiset kansanedustajat Nato-kantansa piilottamiseen, joka siis käytännössä ilmeni option korostamisena. Samassa vaiheessa esille nousee myös ns. Irak Gaten rooli vaikuttajana suomalaisessa Nato-keskustelussa, jonka pohdinta on tähän mennessä ollut pitkälti Pekka Ervastin Irak-Gate-kirjan (2004) maininnan varassa. Tutkielma päätyy pohtimaan vuosien 2001–2004 välillä tapahtuneen Nato-vaikuttamisen ja yhä nykyisenkin Nato-keskustelun valtavirran kumpuavan puolue- ja vaalitaktisista sisäpoliittisista syistä eikä Suomen kansainvälisen politiikan tai turvallisuuspolitiikan lähtökohdista.