Dissosiatiivinen oireilu ja traumakokemukset ensipsykoosiin sairastuneilla potilailla ja psykoosiriskipotilailla

Abstract

Dissosiaatiohäiriöiden ja psykoosisairauksien erotusdiagnostiikka on haastavaa, ja dissosiaatiohäiriöitä sairastavat potilaat joutuvat usein odottamaan vuosia oikeaa diagnoosia ja asianmukaisen hoidon alkamista. Dissosiatiivisten tilojen lääkkeellinen ja psykososiaalinen hoito eroavat psykoosien vastaavista hoidoista, ja siksi näiden oireyhtymien erotusdiagnostiikka on kliinisesti tärkeää.

Tämän syventävien opintojen tutkimuksen aiheena on vertailla dissosiatiivisen oireilun esiintyvyyttä ensipsykoosipotilailla, psykoosiriskipotilailla ja kontrollihenkilöillä, sekä arvioida näiden kokemusten korrelaatiota lapsuuden traumaattisten kokemusten kirjoon. Tutkimuksessa havainnoitavat löydökset voivat auttaa mahdollisten riskiryhmien tunnistamisessa, jotta dissosiatiivisten oireiden asianmukainen hoito osataan kohdentaa oikein ja aloittaa ajoissa.

Opinnäytetyössä käsitellään ja analysoidaan VAMI-projektissa kerättyä tutkimusaineistoa. Vertailtavat potilasryhmät on saatu Turku Early Psychosis Study -tutkimuksen (TEPS) keräämästä datasta. Dissosiatiivisen oireilun arviointiin on käytetty patologista dissosiatiivisuutta kuvaavaa DES II -mittaria (Dissociative Experience scale II) ja lapsuuden traumaattisten kokemusten arviointiin TADS-skaalaa (Trauma and Distress Scale).

Tutkimuksen tuloksena lapsuudenajan traumakokemuksilla ja dissosiatiivisilla oireilla näyttää olevan merkittävä yhteys. Dissosiatiivisia oireita ilmenee siis enemmän henkilöillä, jotka ovat saaneet korkeammat pisteet lapsuuden traumakokemuksia kartoittavassa kyselyssä. Tutkimus osoittaa, että lapsuudenajan traumoista kysyminen on tärkeä osa potilaan anamneesia, ja että nämä kokemukset voivat liittyä dissosiatiiviseen oireiluun.