Alkusoinnun esiintyminen ja käyttötavat Juha Vainion iskelmäteksteissä

Abstract

Tutkielma käsittelee Juha Vainion tapoja käyttää alkusointua eli allitteraatiota iskelmäteksteissään. Tarkastelun kohteena tutkimuksessa on kolme Vainion sooloalbumia, Viisari värähtää (1972), Albatrossi ja sorsa (1981) ja Viiskymppisen viisut (1991).

Tutkimusongelma on, kuinka paljon ja millä tavoin Vainio hyödynsi alkusointua tuotannossaan. Tutkimusmenetelmiä ovat sekä kvantitatiivinen että kvalitatiivinen analyysi. Kvantitatiivisen analyysin avulla tunnistan kaikki alkusointuiset kielenainekset analysoitavasta materiaalista. Lisäksi teen määrällistä vertailua eri albumien välillä. Tämän jälkeen yritän löytää laadullisia yhtäläisyyksiä, kuten pyrkiikö Vainio saamaan alkusoinnulla aikaan jotakin tiettyä tunnetilaa, kuten humoristista kepeyttä. Tutkielman keskeisen teoriapohjan muodostavat suomen kielen alkusointua koskeva tutkimus sekä Juha Vainion elämää ja tuotantoa käsittelevä kirjallisuus.

Aineistosta selvisi, että merkittäviä kvantitatiivisia eroja alkusoinnun määrässä ei esiintynyt, vaan Vainio käytti alkusointua 1970-luvulta 1990-luvulle asti suurin piirtein yhtä paljon, toki tunnistaen ja tunnustaen sen hyödyt: peräkkäisten sanojen ensimmäisten kirjainten toisteisuuden takia sanat jäävät lukijalle tai kuulijalle helpommin mieleen. Mielenkiintoisia kvalitatiivisia havaintoja olivat esimerkiksi alkusoinnun runsas hyödyntäminen tekstien henkilöidennimissä sekä se, ettei Vainio pyrkinyt systemaattisesti käyttämään alkusointua luodakseen jotain uudenlaista sanojen semanttista yhdistelmää.

Tutkielma toimii pohjana esimerkiksi tutkimukselle, jossa vertaillaan Vainion ja jonkun hänen aikalaissanoittajansa tapoja ja määrää käyttää alkusointua teksteissään.