Säilöttyjä muistoja "unohtajien kansakunnalle": Intian historian muistaminen ja unohtaminen romaaneissa Keskiyön lapset ja The Way Things Were

Abstract

<p>Intian jako ja sitä seuranneet väkivaltaisuudet ja massamuutto olivat itsenäisen Intian ensimmäinen, suuri kriisi, joka jätti lähtemättömän jäljen. Aihetta on käsitelty paljon intialaisessa kirjallisuudessa niin muilla kielillä kuin englanniksikin. Intian jako ei kuitenkaan ole ainoa traumaattinen kansallinen tapahtuma, jonka (julkisesti pitkään vaiettu) muisto on löytänyt käsittelypaikan kirjallisuudessa. Intialainen (englanninkielinen) romaani on monesti toiminut “muistamisen välineenä” (“a medium of remembrance” Erll & Rigney 2006, 112). Esimerkiksi Intian kolmannen pääministerin Indira Gandhin julistaman poikkeustilan (26.6.1975-21.3.1977) sekä Indira Gandhin salamurhaa (31.10.1984) seuranneiden väkivaltaisuuksien ja sikhien vainon muistoja on käsitelty romaaneissa, kun niiden julkinen käsittely Intiassa on koettu vajavaiseksi.</p><p>Tämä artikkeli tarkastelee menneisyyden muistamisen tärkeydestä käytyä keskustelua kahdessa intialaisessa enganninkielisessä romaanissa, Salman Rushdien <em>Keskiyön lapsissa </em>ja Aatish Taseerin <em>The Way Things Were </em>-romaanissa. Molemmat romaanit esittävät keskeisenä väitteenä, että intialaiset eivät juuri muista tai muistele menneisyyttään. Kysyn, miksi tämä näyttäytyy ongelmana kyseisissä romaaneissa ja miksi teokset puhuvat muistamisen puolesta.<br /></p>