Nollatuntisopimusten puitteissa : Työtä tarpeen mukaan -sopimusten päättäminen ja päättyminen

Abstract

Tutkielmassa käsitellään vaihtelevan työajan käsitteen alle kuuluvien nollatuntisopimusten päättämistä ja päättymistä voimassa olevan lainsäädännön näkökulmasta. Pääasiallisena tutkimuskohteena on tilanne, jossa työntekijä ei tosiasiassa ole työnantajan käytettävissä. Tutkimuskysymyksenä on, voiko työnantaja päättää työsuhteen tai voiko työsuhteen muutoin katsoa päättyneeksi, jos työtä ei tehdä lainkaan. Tutkimus laajenee työn edetessä tarkastelemaan työsopimuslain säännöksen 6:4 a § onnistuneisuutta yleisesti, ja lopuksi myös palkkaturvajärjestelmän näkökulmasta. Tutkimusmenetelmäksi on valittu lainopillinen menetelmä. Työssä hyödynnetään eduskuntalakien lisäksi erityisesti sovellettavien säädösten taustalla olevia hallituksen esityksiä, korkeimpien tuomioistuinten oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. TSL 6:4 a §:n arvioinnissa tukeudutaan pitkälti säännöksen valmisteluvaiheen asiantuntijalausuntoihin. Lopun palkkaturvaa käsittelevässä osiossa kirjoittaja viittaa myös virkamiehenä toimiessaan saamiin henkilökohtaisiin käsityksiin ja käytännön kokemuksiin palkkaturvamenettelyn kulusta ja tyyppitilanteista. Tutkimustuloksina todetaan työsopimuslaissa olevan piirteitä, jotka osoittavat sen laaditun säännöllisen työajan työsuhteita silmällä pitäen. Vallitseva oikeustila suhtautuu työsuhteen raukeamiseen varsin pidättyväisesti. Purkautuneena pitämiselle on oma tarkasti laissa säädetty soveltamistilanne, eikä se sovellu tilanteeseen, jossa työvuoroista ei ole lainkaan sovittu. Vahvana pääsääntönä voidaan siten pitää, että työsuhteen päättyminen edellyttää nimenomaista toisen osapuolen toimittamaa päättämistä tai osapuolten välistä sopimusta. Työnantaja ei voine päättää työsuhdetta pelkästään siksi, että työntekijä ei ota tarjottuja työvuoroja vastaan lainkaan. Toisaalta työn täydellinen vastaanottamattomuus voisi olla osana päättämisperusteen muodostavien seikkojen kokonaisuutta. Korkea kynnys sekä työsuhteen päättämiseen ja päättymiseen ovat omiaan aiheuttamaan ”roikkuvan” työsuhteen, jossa työsuhde pysyy voimassa siitä huolimatta, että työtä ei enää lainkaan tehdä. TSL 6:4 a § on tarpeellinen, mutta ei ongelmaton säännös. Erityisesti irtisanomisajan palkan suuruuteen vaikuttavan tarkastelujakson lyhyys ja ajoittuminen ovat aiheuttaneet kritiikkiä. Säännös voi johtaa työntekijälle maksettavaan ylikompensaatioon, ja se ainakin teoriassa mahdollistaa irtisanomisajan palkan optimoinnin suhteessa irtisanomisaikana tehtävään työhön irtisanoutumishetken oikein valitsemalla. Toisaalta säännöksen tarkoitus huomioiden ylikompensaatio lienee kuitenkin hyväksyttävä ja taloudellisilta vaikutuksiltaan varsin lievä seuraus. Palkkaturvan näkökulmasta säännös itsessään on tuskin kovin käyttökelpoinen varsinaisissa väärinkäytöstarkoituksissa, mutta sen täydellinen soveltaminen voi palkkaturvamenettelyssä osoittautua haasteelliseksi. Roikkuvan tai roikkuvaksi väitetyn työsuhteen voimassaolon tai päättymisajankohdan selvittäminen voi niin ikään olla viranomaisen toimesta vaikeaa. Roikkuvien työsuhteiden ehkäisemiseksi sääntelyä olisi syytä tarkentaa niiden tilanteiden osalta, jossa työsuhde on olemassa käytännössä yksinomaan siksi, että sitä ei nimenomaisesti ole päätetty. Puitesopimusten hyväksyttävyyttä nykyisessä muodossaan tulisi myös tarkastella kriittisesti. Jatkotutkimusaiheina voidaan esittää ainakin roikkuvien työsuhteiden määrän sekä sen selvittämisen, kuinka usein TSL 6:4 a §:ää tosiasiassa sovelletaan nollatuntisopimuksen päättyessä ja johtaako soveltaminen ylikompensaatioon työntekijälle.