Sovintotarjous ja oikeudenkäyntikulujen jakaminen

Abstract

Sovintotarjouksen hylkäämisestä aiheutuvaa kuluvastuuta ei ole Suomen laissa säännelty, mutta sovintotarjouksen hylkäämisen on korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä katsottu voivan synnyttää kuluvastuun, mikäli sovintotarjouksen hylännyt osapuoli ei saavuta oikeudenkäynnillä edullisempaa lopputulosta kuin sovintotarjouksen hyväksymällä. Näistä lähtökohdista tutkielman tarkoituksena on arvioida hylätyksi tulleen sovintotarjouksen vaikutusta oikeudenkäyntikulujen jakautumiseen dispositiivisissa riita-asioissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin empiirisin menetelmin, miten sovintotarjous on oikeuskäytännössä vaikuttanut kulujen jakamiseen. Toiseksi tutkielmassa selvitetään pääosin lainopin metodein, miten oikeudenkäyntikulut tulisi jakaa tilanteissa, joissa oikeudenkäyntiä on jouduttu jatkamaan sovintotarjouksen tullessa hylätyksi. Empiirisen tutkimuksen lähdeaineistona on käytetty käräjä- ja hovioikeuksien ratkaisuja, ja tutkimusta on tehty sekä laadullisesti että määrällisesti. Sääntelyn puutteen johdosta tutkielmassa on keskeisessä asemassa korkeimman oikeuden aiheesta antamat ennakkoratkaisut. Tutkielman lähdeaineistona on hyödynnetty myös lainvalmisteluaineistoa sekä kotimaista ja kansainvälistä oikeuskirjallisuutta, joskin aihealuetta on käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa suppeasti.

Tutkimustulosten valossa sovintotarjous voidaan ottaa kuluratkaisussa huomioon oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n nojalla, mikäli sovintotarjous on määrältään ylittänyt velkojana olevan asianosaisen todellisen saatavan määrän. Sovintotarjouksen huomioon ottaminen kuluratkaisussa edellyttää lisäksi, että sovintotarjous on maksukykyisen osapuolen tekemä, eikä sovintotarjousta ole oikeudenkäynnin jatkuessa peruutettu. Oikeuskäytännössä pääasiassa omaksuttu tulkinta noudattaa näiltä osin lainopin metodein saavutettuja tutkimustuloksia, joskaan oikeuskäytännön ei voida todeta muodostuneen täysin yhtenäiseksi. Tutkimustulosten valossa suurimmat epäselvyydet sekä epäyhtenäisyydet soveltamiskäytännössä liittyvät sovintotarjouksen sisällölle asetettaviin vaatimuksiin, jotta sovintotarjous voitaisi ottaa huomioon kuluratkaisussa, sekä sovintotarjouksen hylkäämisestä aiheutuvan kuluvastuun laajuuteen. Myös oikeustila sen suhteen, miten sovintotarjous tulisi ottaa huomioon pääasian osalta sovintoon päättyneessä asiassa, on nykyisellään epäselvä.

Sovintotarjouksen huomioimiseen kuluratkaisussa liittyy myös oikeuksiin pääsyyn sekä ennakoitavuuteen kytkeytyviä ongelmakohtia. Olisi tärkeää, että osapuolten oikeussuojan turvaamiseksi sovintotarjouksen huomioimisesta kuluratkaisussa otettaisiin säännökset lakiin, jotta osapuolilla olisi riittävät mahdollisuudet ennakoida, mihin seurauksiin sovintotarjouksen hylkääminen saattaa johtaa.