Jäännösrangaistuksen määrääminen täytäntöön pantavaksi uuden rikoksen perusteella syyttäjän näkökulmasta

Abstract

Rikoslain 2 c luvun 14 §:n mukainen mahdollisuus määrätä jäännösrangaistus täytäntöön pantavaksi ehdonalaisen vapauden koeajalla tehdyn, tietyt edellytykset täyttävän uuden rikoksen perusteella on osa Suomessa käytössä olevaa ehdonalaisen vapauttamisen järjestelmää ja edellyttää nykyisin syyttäjän vaatimusta. Tässä tutkielmassa käsitelläänkin jäännösrangaistuksen määräämistä täytäntöön pantavaksi uuden rikoksen perusteella syyttäjän näkökulmasta. Tutkielma on lainopillinen ja tutkimuskohteena on voimassa oleva oikeus, erityisesti rikoslain 2 c luvun 14 §. Tutkielman keskeisen aineiston muodostavat kymmenen Etelä-Suomen syyttäjäalueella työskentelevän aluesyyttäjän haastattelut. Lähteinä on käytetty myös oikeuskirjallisuutta, artikkeleita, lakien esitöitä sekä oikeustapauksia.

Rikoslain 2 c:14.2, joka koskee tilanteita, joissa jäännösrangaistus voidaan uuteen rikokseen syyllistymisestä huolimatta jättää määräämättä täytäntöön pantavaksi, on avoimesti muotoiltu ja sisältää epätäsmällisiä määreitä. Tutkimuksessa havaittiin, ettei näitä määreitä ole mahdollista täsmällisesti ja kaikkiin tapauksiin sopivasti määritellä, vaan jäännösrangaistuksen täytäntöönpanovaatimuksen esittämisen harkitseminen on yksittäistapauksellista kokonaisharkintaa, mitä syyttäjät eivät kuitenkaan pidä erityisen ongelmallisena. Tutkimuksessa havaittiin myös, että oikeuskirjallisuudessa on esitetty useita, monimutkaisiakin mittaamismalleja siitä, kuinka täytäntöön pantavaksi määrättävän jäännösrangaistuksen tulisi vaikuttaa tuomittavan yhteisen rangaistuksen pituuteen. Korkein oikeus vaikuttaa kuitenkin soveltaneen jäännösrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevissa ratkaisuissaan yhteisen rangaistuksen mittaamiseen yksinkertaista kolmasosasääntöä tai Jussi Tapanin kolmas- ja neljäsosasääntöön perustuvaa mallia. Myös haastatellut syyttäjät olivat pääsääntöisesti kolmasosasäännön soveltamisen kannalla.

Tutkimuksessa nousi esille jäännösrangaistuksen täytäntöönpanon olevan yleisesti ottaen melko harvinaista. Myös syyttäjien harkinnan todettiin olevan keskenään erilaista, minkä seurauksena syyttäjillä todettiin olevan erilaisia toimintatapoja jäännösrangaistuksen täytäntöön pantavaksi vaatimisen suhteen. Tutkimuksessa ehdotetaankin valtakunnansyyttäjän jäännösrangaistuksen määräämistä täytäntöön pantavaksi koskevan, vuonna 2006 annetun, ohjeen korvaamista uudella ohjeella. Uudella ohjeella voitaisiin yhdenmukaistaa syyttäjien toimintatapoja ja ylipäätään kiinnittää syyttäjien huomiota jäännösrangaistuksen täytäntöön pantavaksi vaatimiseen aina kun aiheellista on, jotta jäännösrangaistus olisi todellinen osa rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmäämme, kuten vuoden 2006 lakiuudistuksen tavoitteena oli.