Masennus ja syy-yhteys korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan systemaattisen sisällönanalyysin keinoin yhtätoista korkeimman oikeuden ratkaisua, joissa on ollut kyse vahinkotapahtuman ja masennusoireiden välisestä syy-yhteydestä. Ratkaisut sijoittuvat aikavälille 1992–2017. Vahingot ovat liikenne-, potilas- ja tapaturmavakuutuksen kautta tai vahingonkorvauslain mukaan korvattavia henkilövahinkoja.

Tutkimuksen tarkoituksena on tunnistaa, millaisiin perusteluihin korkein oikeus on vedonnut syy-yhteyskysymystä ratkaistessaan. Toiseksi tarkastellaan, millainen raja näyttökynnykselle on asetettu ja onko todistustaakka ollut poikkeuksetta korvausta vaativalla. Tämän ohella selvitetään, mikä merkitys asiantuntijalausunnoille on annettu tarkastelun kohteena olevissa tapauksissa.

Tutkimuksessa havaitaan, että vuodesta 2012 eteenpäin ratkaisujen perusteluissa alkaa esiintyä argumentti, jonka mukaan syy-yhteyden toteennäyttäminen edellyttää sen osoittamista, että vahingosta riippumattomien tekijöiden osuus masennustilassa on jollain tasolla merkityksetön. Toiseksi havaitaan, ettei korkein oikeus käytä syy-yhteyskysymyksen perustelussa argumentteja, joissa todettaisiin masennuksen olevan liian ennalta-arvaamaton tai epätodennäköinen reaktio vahinkotapahtumaan. Lisäksi osoitetaan, että vahinkotapahtuman ja masennuksen välistä ajallista yhteyttä on lääketieteellisen näytön ohella pidetty syy-yhteyden puolesta puhuvana seikkana, joskaan se ei ole ollut syy-yhteyden ehdoton edellytys. Todistustaakka on ollut kantajalla, mutta vakuutusyhtiöltä on voitu vaatia vastanäyttöä.

Asiantuntijalausuntojen merkityksestä havaitaan, että huomattava enemmistö ratkaisuista on sellaisia, joissa korkein oikeus päätyy syy-yhteyskysymyksen osalta samaan lopputulokseen kuin riippumaton valtiollinen elin, jos sellainen on asiassa antanut lääketieteellisen asiantuntijalausunnon. Korkein oikeus ei kuitenkaan ole vuoden 2005 jälkeen eksplisiittisesti vedonnut tällaisen elimen auktoriteettiin syy-yhteyden puolesta puhuvana seikkana, vaan on itsenäisesti arvioinut, miten asiassa esitettyä lääketieteellistä ja muuta näyttöä tulee arvioida.