Lapsen seksuaalinen itsemääräämisoikeus raiskausrikoksessa

Abstract

Tutkielman tavoitteena on selvittää sitä, miksi voimassa oleva rikoslain 20 luvun 1 §:n raiskaussäännös on toistuvasti osoittanut kyvyttömyyttä suojella pieniä lapsia. Tutkielma keskittyy arvioimaan tehottomuuden syitä raiskaussäännöksellä suojeltavan oikeushyvän eli seksuaalisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta. Oletuksena on, että raiskausäännöksessä omaksutun seksuaalisen itsemääräämisoikeuden hahmotustavan ja lapsen lähtökohtaisesti puutteellisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden välillä vallitsee yhteensopimattomuustila, joka ilmenee lapsen heikkona rikosoikeudellisena suojana. Tutkielmassa käsitellään myös keskeisiä muutosehdotuksia ja niiden vaikutuksia lapsen rikosoikeudelliseen suojaan. Raiskaussäännöksen 1 momentin mukaan raiskauksesta tuomitaan se, joka henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa käyttämällä taikka sillä uhkaamalla pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen. Säännöksessä raiskaus hahmotetaan autonomialtaan rajoittamattoman yksilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksena, jolloin myös teossa käytettävien keinojen on oltava niin merkittävät, että ne riittävät murtamaan tällaisen yksilön vastustustahdon. Vähemmän paheksuttavilla keinoilla toteutettu sukupuoliyhteys tulee rangaistavaksi lievemmin. Tämä merkitsee sitä, että yksilön rikosoikeudellinen suoja on sidottu hänen itsemääräämiskykyynsä: rikosoikeudellinen suoja on sitä heikompi, mitä heikompi ykislön itsemääräämiskyky on. Raiskaussäännöksen 2 momentin mukaan raiskauksena tuomitaan toisen henkilön puolustuskyvytöntä tilaa hyväksikäyttäen toteutettu sukupuoliyhteys. Oikeuskäytäntö on vahvistanut, että yksistään nuori ikä ei perusta puolustuskyvytöntä tilaa, vaan saadakseen rikosoikeudellista suojaa lapsen on oltava lisäksi säännöksen tarkoittamalla tavalla päihtymystilassa, sairas tai vammainen tai pelkotilassa. Raiskaustunnusmerkistön muuttaminen suostumuksen puuttumiselle perustuvaksi mahdollistaisi nykyistä paremmin tapahtumaolosuhteiden tai uhrin henkilöön liittyvän tilanteen huomioimisen raiskausteon arvioinnissa. Lapsen rikosoikeudellisen suojan kannalta keskeistä olisi määritellä lisäksi lainsäädännössä tehokkaasti ne tilanteet, joissa lapsen antaman nimenomaisen suostumuksen ei voida katsoa olevan pätevä. Toisaalta seksuaalisen integriteetin ottaminen raiskaussäännöksen suojelukohteeksi kuvaisi nykyistä paremmin seksuaalisuuden sosiaalisesti rakentuvaa luonnetta ja seksuaalirikoksilla tosiasiassa aiheutettavaa vahinkoa. Se mahdollistaisi myös erilaisten valtasuhteiden ja vallankäytön muotojen huomioimisen arvioinnissa. Raiskaussäännöksen kyvyttömyys suojata lasta on tunnistettu ja siihen on reagoitu lukuisilla ehdotuksilla – tärkeintä olisi, että konkreettisiin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin mahdollisimman pian.