Hoitotyön opettajien kokemuksia yhteistyöstä harjoitteluyksiköiden henkilöstön kanssa

Abstract

Sairaanhoitajien riittävyys on merkittävä haaste niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ja koulutuksen vetovoiman ja pitovoiman vahvistaminen on keskeinen keino turvata osaavan työvoiman saatavuus. Sujuva yhteistyö opettajan ja kliinisen ohjaajan välillä sairaanhoitajakoulutukseen kuuluvan kliinisen harjoittelun aikana vaikuttaa merkittävästi opiskelijoiden harjoittelukokemukseen, ammatilliseen kasvuun ja alalle kiinnittymiseen. Aiempi tutkimus harjoittelunaikaisesta yhteistyöstä on painottunut opiskelijoiden ja ohjaajien näkökulmiin, kun taas opettajien kokemuksia yhteistyöstä on tarkasteltu vähemmän. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli kuvata hoitotyön opettajien kokemuksia harjoitteluyksiköiden henkilöstön kanssa tehtävän yhteistyön käytännöistä, haasteista ja kehittämismahdollisuuksista sairaanhoitajaopiskelijoiden kliinisessä harjoittelussa. Tutkimus toteutettiin laadullisena kuvailevana haastattelututkimuksena. Aineisto kerättiin puolistrukturoiduilla yksilöhaastatteluilla hoitotyön opettajilta (n=12) neljästä eri ammattikorkeakoulusta eri puolilta Suomea. Otantamenetelmänä käytettiin tarkoituksenmukaista otantaa. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla. Tutkimustulokset osoittivat, että kliinisen harjoittelun aikainen yhteistyö oli opettajien kuvaamana monisisältöistä ja toteutumistavoiltaan vaihtelevaa. Opettajat kuvasivat rooliaan ohjaajien tukena, opiskelijoiden puolustajana sekä harjoittelun varmistajana. Yhteistyön haasteet liittyivät ohjauksen rajoitteisiin, vuorovaikutuksen haasteisiin sekä organisaatiotason epäkohtiin, kuten hajanaisiin käytäntöihin ja esihenkilöiden tuen puuttumiseen. Kehittämisen kohteina opettajat toivat esiin vuorovaikutuksen edistämisen, yhteistyötä tukevat rakenteet ja toimintakulttuurin sekä yhteistyön uudistamisen esimerkiksi uudenlaisten yhteistyömallien kautta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että harjoitteluaikaisen yhteistyön onnistuminen edellyttää pysyviä rakenteita ja selkeitä toimintamalleja, jotta yhteistyö ei perustuisi pelkästään yksittäisten toimijoiden jaksamiseen tai motivaatioon. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää harjoitteluyhteistyön kehittämisessä siten, että yhteistyöstä hyötyvät sekä opiskelijat, ohjaajat että opettajat. Jatkossa olisi tarpeen tarkastella myös kansallisen tason ratkaisuja yhteistyön yhdenmukaistamiseksi ja opiskelijoiden tasavertaisten harjoittelumahdollisuuksien turvaamiseksi.